Elämää ennen ja jälkeen Boot Campin - Ihme Punkero juoksee jälleen

Kesällä 2011 olin elämäni kunnossa. Olin timmi, kevyt, rasvaton, lihaksikas ja niin hyvässä kunnossa, että jaksoin juosta iloisesti 42,2 kilsaa vähän yli 4 h 20 minuuttiin ja nostella romua enemmän kuin ikinä ennen tai jälkeen. Kaiken piti olla upeasti, olinhan tapellut painonhallintani (anoreksia vs. reipas ylipaino) kanssa tuohon mennessä 40 vuotta. Mielestäni olin vihdoin oppinut, miten liikunnan ja ruokavalion avulla saan säädeltyä itseni tasan sen kokoiseksi kuin haluan olla ja pysytellä siinä. Vaikka nautin juoksusta ja salitreenistä todella paljon myös henkisesti ja ne olivat lääke stressiin, kuitenkin ehkä eniten motiivina oli olla sen näköinen, jollaisena kuvittelin kelpaavani parhaiten ja olevani riittävä. Burn out/masennus tuli aika lailla puskista ja vei työkyvyn ja elämänhalun vuodeksi. Olin juossut karkuun kaikkia kovia kokemuksiani, huoliani ja ahdistuksiani ja kun en niitä voinut hallita, hallitsin sitten kehoani ja hain hyväksytyksi tulemista ja arvostusta sen kautta.

Keväällä 2012 hiljalleen pääsin takaisin jaloilleni sängyn pohjalta. Piti aloittaa elämä alusta puhtaalta pöydältä ja aika lailla tyhjin käsin. Oli terapiat ja lääkitykset. Aloin taas juosta pikku hiljaa ja salillekin palailin. Syksyllä minulla oli jo uusi elämä, uusi rakas vierellä, oma koti ja palasin töihin voipuneena, mutta helpottuneena ja onnellisena siitä, että olin selvinnyt ylipäätään elossa. Olin entistä vahvempi ja viisaampi. Uskalsin kertoa avoimesti tunteistani ja tapahtuneesta. En pelännyt, vaikka minua pidettäisi epäonnistuneena tai hulluna. Selkäänpuukottajille jää paljon vähemmän juoruttavaa, kun kertoo itse suoraan, mitä on kokenut, mistä suosta noussut. Jatkoin tietenkin liikuntaa ja ruokavalion rukkausta. Pitäähän se näkyä päälle päinkin, että olen jälleen kunnossa. Kaipasin toki myös voiman tunnetta, minkä saa vain vahvoista lihaksista ja upeasti hengittävästä kehosta, kun jalat kiitävät kevyesti tietä pitkin kilometritolkulla, mielellään kymmeniä kilometrejä tietenkin, minun mittapuuni mukaan. En huomannut, että aloin jälleen salakavalasti vaatia itseltäni samoja vanhoja asioita.

Panostin ruokavalioon. Rahkaan ja raejuustoon kyllästyneenä opettelin syömään vielä puhtaammin. Jätin pois vilja- ja maitotuotteet ja lisäsin entisestään kasvisten ja marjojen määrää, kalan, lihan ja kanan lisäksi. Koitin opetella pois punnitsemisista. Keho ei reagoinutkaan enää nopeasti. Kunto kohosi hitaasti. Paino ei laskenut ja syke pysyi koholla, vaikka harjoittelin kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Sinnittelin. Oli ylä- ja alamäkiä, mutta halusin päästä takaisin yhtä hyvään kuntoon enkä antanut periksi. Ilmoittauduin ystäväni kanssa Helsinki City Maratoonille 2014 elokuuksi, jotta tulisi treenattua. Olinhan minä pystynyt siihen ennenkin. Jo on kumma, jos ei näillä zempeillä pääsisi takaisin huippukuntoon ja fittiin. Onnistujana olisi taas helppo hymyillä!

Treenasin maratonille pt:n ohjein, mutta hivenen puolinaisesti ja väkipakolla pika-aikataululla. En ollut jaksanut riittävästi tiputtaa sitä hiivatin takaisin tullutta painoa. Sykkeet eivät edelleenkään olleet laskeneet oikeisiin uomiinsa sitten sairasvuoteni. Viime kesän kerrallisen 30 kilometrin juoksulenkin jälkeen isäni totesi aidosti hämmästellen ääni täynnä ihailua: "Oot sinä ihme punkero, kun jaksat juosta noin pitkästi!" En tiennyt silloin, itkeäkö vai nauraa. Nyt ajattelen tuota maailman suurimpana kohteliaisuutena ja myös faktana. Olin minä nimenomaan juuri tuota! Miten ihmeessä jaksoinkaan niillä treeneillä ja sillä painolla!

Maratoonille lähtö sitten elokuussa -14 oli suorastaan pelottavaa. En kokenut olevani oikeasti riittävässä kunnossa, mutta luvattu, mikä luvattu, minähän juoksen maaliin, vaikka kuolema korjaisi. Matka menetteli joten kuten puoleen väliin saakka. Viimeiset 21 kilometriä mentiin sisulla ja päällä. Edelliset maratonini olivat olleet nautiskelua hyvän kuntoni ja keveyteni ansiosta. Tämä oli maanpäällinen helvetti! Joka askel tuntui viimeiseltä ja mietin, missä vaiheessa juoksija yleensä keskeyttää, miten pahalta sen pitää tuntua, että niin voi tehdä. Päätin, että jos alkaa ottaa sydämestä, siinä kulkee minun rajani ja niin taivalsin ikuisuuden kestävän ajan ystäväni rinnalla maaliin, jota en kuvitellut näkeväni. Itku, joka tuli siellä olympiastadionin valkoisella viivalla ei ollut niinkään onnea siitä, että pääsi perille, vaan helpotusta siitä, että sai vihdoin lopettaa juoksemisen ja etten ollut joutunut jättämään kesken. Sitä olisi ollut vaikea antaa itselleni anteeksi.


Työt jatkuivat kesäloman jälkeen. Alkusyksystä voitin Terveysmyrskyn arvonnassa Ruska Boot Camp-osallistumisen. Mikä oiva tilaisuus saada itsensä taas liikkeelle, kun maratonin jäljiltä olin ollut monta viikkoa tekemättä mitään kuntoni eteen. Päätin toki järjellä palautella rauhassa ja tunturitreenit tulivat vähän turhan nopsaan tuohon pitkän ja rankan juoksun jälkeen, mutta kun kerta voitin, niin mentävähän se oli. Houkuttelin mieheni mukaan ja yhdessä ajeltiin ikuisuuden mittainen matka Leville syyskuussa kuukausi juoksun jälkeen. Minulla oli alla taas ruokavalion kanssa zemppaus. Olin viettänyt Alku-valmennuksen kolme ekaa viikkoa vähähiilarisesti enkä aikonut muuttaa kuviota yhden treeniviikonlopun vuoksi. Aloin peilistäkin katsoen selvästi muistuttaa enemmän ihmistä ja jenkkakahvatkin katosivat. Ilkesi paremmin osallistuakin sinne oikeasti urheilullisten ihmisten treeneihin, ajattelin.

Boot Camp oli raju kokemus. Jollain lailla se jopa oli rankempi kuin huonossa kunnossa juostu maraton. Reipas pt Laura Peippo oli hymyileväinen, kannustava, isoääninen ja kiroili paljon eikä antanut tilaisuutta ottaa vähän rennommin, vaan pisti tyypit ottamaan itsestään kaiken irti. Tajusin nopeasti treenien edetessä, että en pysty mukauttamaan niitä kuntooni, vaan kaikki tehdään täysillä ja sen päälle sitten vielä muutama kerta. Jouduin todella kohtaamaan sen, että en minä ollut missään kondiksessa. Kuitenkin tein kaiken, mitä muutkin enkä muistaakseni edes itkenyt kertaakaan. Jos ilman tuota Boot Camp-kokemusta kuvittelee tietävänsä, millaista on, kun keho on treenaamisesta kipeä, kannattaa laajentaa tietoisuuttaan ja mennä mukaan. Treenipäivän jälkeinen yö on niin tuskallinen, että peitto päällä tuntuu ruoskimiselta. Kipu on tulehtuneiden ja revenneiden lihassäikeiden määrän vuoksi jotakin tajunnan räjäyttävää. Laura piiskaa ja kiroilee, sinä vain tottelet ja teet. Onko mitään järkeä? Teki mieli karata kotiin heti ensimmäisen päivän jälkeen, mutta sisu ei antanut periksi. Minuahan ei pidetä luovuttajana! Mitä minulle jäi käteen tästä kaikesta, muuta kuin revähtänyt rintalihas, jota en traktorinrenkaita tunturia ylös ja alas räntäsateessa revittäessäni edes huomannut muulta kivulta ja jonka vuoksi tajusin mennä lääkäriin vasta viikkoa myöhemmin, kun keho alkoi varovasti elpyä ja käsi kipeytyi entistä enemmän ja turposi ylhäältä ranteeseen asti kuin vedellä täytetty kumihansikas!

Sekavin tuntein olen palannut yhä uudelleen tuonne suohon rämpimään mielessäni ja kulkenut monta kertaa elämäni Via Dolorosan sen myötä. Siellä fyysisten voimieni äärirajoilla pääni eli ihan omaa elämäänsä, kannoin ristinpuuta, mutta mietin muuta. Olin kuin kehostani irrallani. Traktorinrengas oli mielessäni henkilö, joka oli minua satuttanut ja sai nyt kunnon satikutia ja kyytiä. Kivet joita nakkelin, pöllit joita nostelin äärimmäisen kipein käsin olivat kaikkea kuraa, mitä olin niskaani elämäni aikana saanut. Hyinen suo, jossa konttasin ja uin, oli kuolema itse, joka oli vienyt minulta liian rakkaan ihmisen. Kun työnsin täysin luistamatonta autonrengasta lappeellaan asfalttia pitkin hampaat irvessä milli kerrallaan hitaasti etappia kohti ja sieltä tietenkin Lauran käskystä kannoin sen kyykkykävellen takaisin alkuun jokainen lihassäie tulessa, työnsin kaikkia henkisiä hiertymiäni siinä samalla pois itsestäni. Kaikki kauhut, traumat, kuolema, surut, arvottomuuden kokemukset, hylätyksi ja särjetyksi tulemiset ja muut menetykset kuplivat ulos kuin kauan sisään kertynyt kuona. Ruska Boot Camp oli ihan hirveä kokemus ja silti jotenkin kummallisen puhdistava. Kun se päättyi kisaan, jossa kilpailijaparini, itselleni täysin vieras, mutta tuossa hetkessä hyvin läheinen ihminen minua tuki, ihan fyysisesti työnsi mäkeä ylös, tunsin universaalia yhteyttä ihmisten välillä. Minun ei tarvinnut pärjätä yksin eikä niin kuulu olla, että kenenkään tarvitsee. Välittämistä on!  Hyinen uinti viimeisenä maaliin oli upea huipentuma kolmen päivän leirille. Kylmä vesi voiteli haavoja niin sisältä kuin päältäkin balsamin tavoin. Tuon fyysisen urakan myötä kävin mielessäni läpi henkisen juurihoidon. Olin aivan karrella niin sielusta kuin kehostanikin, olin vereslihalla ja tyhjä kuin teräsharjalla harjattu.

Syksyn ajan olin yhä hämmentynyt tapahtuneesta. Keho toipui hitaasti, rintalihas oli pitkään tuusan nuuskana. En jaksanutkaan olla ruokavalioni kanssa tarkkana. Normaali arki tuntui raskaalta. Menneisyyden käsittelemättömät asiat alkoivat pulputa pintaan ja vainosivat, vaikka koitin sulloa ne niin syvälle sieluni roskikseen, että oisivat hiljaa. Eivät ne menneet pois. Väsyin taas. Kevättalvella oli jälleen otettava aikalisä, työstettävä sisikuntaansa, itkeskeltävä ja nukuttava aina kun unen päästä sattui kiinni saamaan. Loppukevään tavoite oli jaksaa töissä huhti-toukokuu ja siinä minä onnistuin, kun en muuta itseltäni sen lisäksi vaatinut.

Minua askarrutti kovasti, miksi matalapaine iski uudelleen kaiken ollessa hyvin. Kuulemma ihmismieli pystyy kestämään vain tietyn verran kerrallaan ja säästää raskaita asioita siihen asti, että kaikki on hyvin. Sitten kaivetaan lisää sontakasoja uudelleen käsittelyyn. Kaiken tuon keskellä minusta oli noloa se, että pääsi jo elämänsä kuntoon ja sitten "antoi itsensä repsahtaa" - se ujostutti/hävetti/aiheutti huonommuudentunnetta - jopa jotenkin enemmän kuin se, että ei olisi ikinä ollutkaan kunnossa. Hullua todellakin!

Mitä kaikkea se Boot Camp maratoonin jälkeen minun sisuksista myllersi esiin ja miten se piti käsitellä, että pystyin taas arvostamaan itseäni niin paljon, että vaivaudun taas hoitamaan minua? Sillähän oli joku tarkoitus, että minä sinne menin kokemaan tuon kaiken. Kohtasin sen hulluuteni, että ennemmin näköjään kuolisin, kun antaisin periksi ja siksi mun kannattaa pitää kunnostani semmoista huolta, että sydän kestää sen minkä pää on minulta vailla. Tajusin, että olen ollut sen ison mustan masismörön jälkeenkin vailla itseltäni koko ajan pystymistä samaan kuin ennen sitä, vaikka minun oli puhe kuunnella itseäni. Alitajunta vaati, että on oltava maratonkunnossa, on tehtävä mave-ennätys, on näytettävä siltä jo kauas, että pystyy em. suorituksiin ja mahduttava 34 -kokoiseen kesämekkoon. Miksi! Ketä varten? Kuka semmoista on minulta vailla? Miksen voisi vaikka nostella pölkkyä takapihalla ja ryömiä suossa, heitellä kiviä ja kirota kipeitä asiota? Ehkäpä se minun oma totuus löytyykin sieltä, mudasta ja rännästä, ei ennätyspienestä juhla-asusta, sykkeiden seurailusta tai täydellisyyttä hipovasta juoksusuorituksesta. Oli aika muuttaa tavoitteita ja alkaa etsiä kadonnutta liikunnan iloa.

Kun elämässä tulee eteen pikkusen kynnen katkeamista suurempia murheita/huolia/menetyksiä, pääkoppa ei kykene pitämään kasassa faktaa siitä, että kaiken kauhean ja kurjan kestäisi paremmin, jos pitäisi huolta itsestään, ruokavalion, liikunnan ja levon avulla. Jonnekin se tieto häipyy selkäytimen alimpiin osiin ja tuo murhe/huoli/kriisi vie kokonaan huomion. Ei silloin muista, että lenkillä tai salilla tulisi parempi olo, kun kamppailee henkisessä hirttosilmukassa. Sitten kun tuulet taas tyyntyvät ja näkyvissä on kirkkaampi taivas, herää ja huomaa, että jassoo, sitä on ihminen taas laiminlyönyt itsensä oikein kunnolla kaiken mylläkän keskellä. Peilistä katsoo väsynyt ja nuutunut olemus. Eipä se hyödytä silti jäädä hankeen makaamaan. On vain taas otettava itseään kädestä kiinni, mentävä lähtöruudun kautta ja aloitettava kipuaminen kohti parempaa kuntoa ja vointia, aina vaan uudestaan, kliseen mukaisesti kaaduttuaan seitsemän kertaa,  on ihan oikeasti noustava ylös kahdeksasti. Kukaan ei sieltä nosta, ellei itse nouse omille jaloilleen ja vaikka nostaisi, ne jalat kantavat vasta, kun itse päättää niiden kantavan. Laura tosin saattaa tulla huutamaan, että sä nouset sieltä, nainen, sulla on vielä 70 prossaa kapasiteettia jäljellä, vaikka kuinka muuta luulet! ;)

"Muista, Sari, hymyillä ja olla iloinen siitä missä olet ja mitä olet saanut aikaiseksi elämässä. Sua on vaan yksi maailmassa!"

- Laura Peippo -

Pikku Taistelija on siis kasannut voimansa, aloittanut hiljalleen treenailut, etsinyt semmoisia tuntemuksia liikunnan parissa, jotka tuntuvat mukavalta ja tekevät hyvää. Välillä on menty yksi askel eteen, välillä kaksi taakse, välillä tehty halusta, välillä velvollisuudesta. Vaikeuksia on matkalla ollut sekä henkisiä, että fyysisiä. Apujahan saa onneksi pyytää, vaikka työ onkin tehtävä itse ja mistäpä sitä nainen muualta etsisi kuin netin kautta mainiona etätukenani ja järjen äänenäni toimivalta Mieskuntoon.comin Teemulta!

 

Orange is the new Black!

Ihme Punkero juoksee taas! Olen treenannut kesäkuun puolesta välistä saakka salilla 14 kk tauon jälkeen ja luottolääkäri pisti toukokuusta asti vaivanneen koivenkin kuntoon, sujuu juoksukin jälleen koko kesän onnuttujen ja omituisesti pylkkästyjen kävelylenkkien jälkeen. Kyllä tää tästä! Huonot päivät ovat niitä luovuttajia, paremmat päivät taas tulevat maaliin. Molemmat on elettävä. Kiitos Lauralle, joka uskoit minuun silloinkin, kun en itse uskonut ja tiesit, että vielä minusta on vaikka mihin. Kiitos mullistavasta kohtaamisesta ja aidoista sanoista: "Sie tiedät nyt elämässä mihin sä pystyt ja mikään ei tule ikinä olemaan sulle este, ei fyysinen eikä henkinen. Sä osasit kasata ittesi sillä hetkellä, kun tuntu että ei ole mitään kasattavaa!" - Niin mie nyt tiiän <3 ja matka sen kun vaan jatkuu kohti uusia, kenties entisiin verrattuna vähäsen erilaisia seikkailuja, semmoisia, joissa ei mitata matkoja, mekkoja eikä sykkeitä vaan jotain ihan muuta - vaikka sitä, miten leveä hymy on.   

It's time to hit the gym!

Lauran kuva Lauran luvalla by Jenni Soininen, omat kuvani minä ite ja muut kuvat netin aarteistosta.

Suo, tunturi ja Emäntä!

Joitakin viikkoja sitten istuin netin äärellä sormi liipasimella pelaamassa venäläistä rulettia. Terveysmyrskyn Timo Kettunen oli arpomassa ilmaista osallistumista Leville RuskaBootCamp-treenileirille. Kun aikoinaan päätin luopua huonosta arpaonnesta ja vaihtaa sen hyvään, oli isona vaarana voittaa tuo arvonta ja hetken epäröin ennen klikkaamistani: jos tuon voittaa, niin sinnehän joutuu sitten lähtemään ja siellä muuten treenataan. Klikkasin kuitenkin, kohtalokkain seurauksin.

Tapahtuu, mikä tarkoitettu on. Melkoisen pian LeviWellnessClubin supertreenari Laura Peippo lähestyi minua viestillä: olin voittanut arvonnan. Houkuttelin alle puoleen tuntiin treeni-innostuneen miehenikin mukaan seikkailuun.  Majapaikka varailtiin Ounasjoen rannalta Tepastosta miehen ihanan sukulaispariskunnan mökeiltä ja matkaan lähdettiin torstaina 18.9. kahden jälkeen iltapäivällä tarkkaan suunnitellun urkkavaatevaraston kera. Ensimmäinen mukavuuskynnyksen ylitys oli piiiiiiiiitkä automatka, joita todella vihaan. Perillä mökillä oltiin iltakymmeneltä ja olin jännityksestä huolimatta maailman onnellisin, ja väsynein, käpertyessäni nukkumaan kultani kainaloon mökin makkarissa.

Tervolan Nesteellä ei ollut mikään uutinen, että tahtoi vaihtaa ranskikset kasviksiin. Niin siistiä!

Perjantaiaamuna jännitys oli huikea. Syke oli aamiaispöydässä jo lähes 90. Jännitti, kun oli etukäteen olo, etten ollut ihan palautunut kuukauden takaisesta maratonjuoksustani ja liikunnat olivat olleet siitä asti melko jäissä. Lisäksi minulla oli takana kolmisen viikkoa  Alku-ruokavaliovalmennuksen vähähiilarista osuutta, joten en todellakaan ollut vedellyt pastaa ja kaurapuuroa ennen tätä koetusta. Banaanin hiilareilla mentiin aamu. LeviWellnessClubille ajeltiin siis varsin kirein lihaksin.

Ensimmäisenä päästiin tutustumaan vetäjä Lauraan ja BootCamp-kohtalotovereihin. Hetken päästä kyykättiinkin jo Levi World Cup-rinteessä esitellen itsemme ja tehden sen jälkeen mäkitreeniä osan meistä kyykäten päänsä kokoisilla kivillä samaan aikaan. Onneksi olin juoksujoukoissa, kun en sovitussa ajassa löytänyt/saanut irti metsästä sopivan kokoista kiveä. Sitten kiivettiin reipasta tahtia ylös tunturia kohti Joulun tarina-leffan Joulupukin kotia. Sain kunnian käydä pissillä Pukin majan takana. Taru kertoo, että kävinkin itse majassa, jossa ei ollutkaan leffasta poiketen mitään sisustusta, pelkkä maalattia, mutta maisemat sieltä aukeavasta ovesta olivat huikeat, korkeat ja värikkäät. Sen jälkeen oli hetken tie kevyt.

RuskaBootCamp-jengimme Joulupukin majalla

Sitten juostiin nilkkojamme varoen tunturin rinnettä alas. Ihmeen hyvin siihen tekniikka löytyi ja päästiin ehjänä alas. Ekan treenin viimeinen rasti oli vielä punnertaa kyynerpäitä myöten suossa, juosta taipale, punnertaa taas maha kurassa ja juosta jälleen. Olin lahjakkaasti hitain sykkeineni, vaan kannustus kuittasi sen ja joku sieluni sopukka rakastui suon jäähileiseen olemukseen. Siinä oli silti jotain pehmeää ja äidillistä. Pikaisen suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen pääsimme syömään luksusateriaa, kasviksia, hedelmiä, lihoja, hyviä hiilarinlähteitä, vaikka mitä ja kuumaa kahvia sekä teetä. Omnom!

Siinä oisi ollut jo ihan tarpeeksi treeni: paikat vapisivat ja tutisivat, vaan tämä oli ollutkin vain "aamuaerobinen" (nimesin sen mielessäni aamuanaerobiseksi ja pohdin sille tulevaa hyötykäyttöä). Oli vuorossa lihaskunto-osuus. Mentiin asfaltille ja otettiin autonrenkaat käyttöön. Niitä kannettiin matkaa suorin käsin ylhäällä - kummasti rengas nousi ilmaan! Niitten kanssa kyykättiin, punnerrettiin, tehtiin burbee-yleisliikettä, niitä työnnettiin vastuksena asfaltin kitka ja ne kaulassa vedettiin ravia ankkakävelyllä. Onneksi mulla oli jo valmiiksi polvesta rikkinäiset housut - polvet nimittäin aukesivat ankkakävelyssä, sen huomasin vasta illalla mökillä. Kannustus porukalta oli äänekästä, joukkueissa henki mahtavaa. Ei siinä vain voinut kesken mitään jättää, vaikka olin kuntoni ajatellut huomioida ja hivenen säästellen mennä. Viimeiseksi vedettiin vielä pehmeää hiekkakenttää  ympäri ja tehtiin linkkuveitsiliikettä vatsalle 30 vai oliko se 40/kiekka ja taas juoksemaan. Ihana Laura zemppasi ja kirjaimellisesti työnsi mua eteen päin, kun voimani meinasivat hyytyä. Linkkuveistä oisin voinut tehdä vaikka koko ajan, vaikka juoksijaksi olin itseäni luullut. Uusia ulottuvuuksia ja karikoituneita luuloja kohdattavaksi!

Tämän Via Dolorosan jälkeen oli välipalan nimellä makoisia ja terveellisiä ruokia notkuva pöytä, mutta en rasituksen määrän vuoksi pystynyt juurikaan syömään, sen verran oli irti kehosta-olo. Kehonhuoltotaivas koitti zeniläis-lappalaisen musiikin tahdissa yhtä äkkiä lempeän Lauran ohjaamana vielä päivän päätteeksi pitkine rauhallisine venytyksineen.  Sitten päästiin kultani kanssa ajelemaan mökille saunan lämmitykseen. Yöuni oli muuten ihan makeaa, paitsi pelotti ihan kauheasti, todellakin  PELOTTI, miten hirvittävä seuraava päivä olisikaan! Mikään kehon osa ei kääntynyt kivutta sängyssä, sen tunsi unen läpikin - ja kipukynnykseni on vuosien varrella elämän eri koitoksissa (muittenkin suilla) todettu korkeanpuoleiseksi, joten minä siis olin kovasti ja kuumeisesti kipeä!

Lauantai oli peloista huolimatta lasten leikkiä perjantain jälkeen. Uskomaton Laura sai tönkkösuolatun kropan toimimaan alkulämmittelyn avulla! Sain kyllä melkein kyyneleet aikaiseksi, kun sykkeeni ei laskenut aamuaerobisen World Cup-rinteen mäkijuoksua varten tehokkaankaan lämmittelyn jälkeen ja jouduin tekemään helpotetun version. Pettymys itseen kirpaisi kovasti, vaan onneksi en antanut periksi, Laura kiroili kaverina ja zemppasi. Joukkoomme liittynyt valmentaja- Antti oli kyllä mahtava tuki ja turva, kun jouduin mahdollisten ylikuntoepäilyjeni vuoksi ottamaan vähän rauhallisemmin tästä eteenpäin. Oli todella antoisaa saada keskustella asiasta samalla, kun matkasimme suolle kohti australialaista viestiä, jossa juoksinkin sitten monta makeaa spurttia into piukeana, jalat syvällä suossa. Tuntui hyvältä. Joukkue kannusti ja valkut olivat täysillä hengessä mukana! Sen jälkeen sitten saatiin vielä uida hyisen lammen yli samoissa treenikuteissamme ja siinä sentään olin kuin kala vedessä sekä meno- että paluumatkalla, vaikka punnerrukset molemmilla rannoilla jo vähän meinasivat tökkiä. Jei!

Alkulämmittelyn ihmeellinen voima - 160 cm vs. about 190 cm.

Maatalon tyttöhän kääntää ne rattorinrenkaat miten tahtoo - tää oli mun juttu!

Kuivien vaatteiden vaihto suihkun jälkeen oli koettelemus, kun kädet eivät kertakaikkiaan meinanneet enää toimia. Lounaan jälkeen sinnikkäästi kavuttiin tunturin rinteeseen tekemään päivän lihaskunto-osuus: isompien renkaitten pyörittelyä, kantamista, joukkuetovereitten kantamista, lankkua, ryömintää, yleisliikettä, kyykkäämistä sen seittemällä eri tavalla 45 toistoa ja jottain. Jaksoin kuin jaksoinkin!

Viimeinen Sari uunista ulos!

Sitten päästiin taas  mielettömän hyvälle välipalalalle, jota en kunnolla voinut syödä, kun taas oksetti. Sitäkin enemmän nautin kehonhuoltotaivaan rentoutusmusiikista ja pitkistä rauhallisista venyttelyistä, joissa taivuin makeasti kehoni jokaisesta kivistävästä solusta huolimatta. Saunottiin kaiken päätteeksi oma rakkaan kanssa mökillä lopen uupuneina ja kuivattiin märät kamppeemme kuivurissa. Kokemusten jälkeen sunnuntain Tough Viking- haastekisa ei pelottanut enää yhtään, siitähän selviää, kun nämä kaikkein pahimmat olivat ohi. Sain sitä paitsi tietää, että taisteluparini olisi Mika, joka ei kauheasti voitosta ressannut, vain maaliin pääsy oli tärkeintä, kuten minullekin.

Sunnuntaiaamu valkeni kylmänä ja Levi päätti armon sijaan antaa ensilumensa sinä aamuna. Mökissä oli sähköt poikki ja aamiainen (lue KAHVI) olivat kovasti vaakalaudalla, joten tunnelmammekin oli aamuvarhaisella hieman hyytävä. Kaikesta kuitenkin selvittiin viimeiseen alkuverryttelyyn, johon autosta nouseminenkin teki tuskallisen kipeää.  Keho oli tosiaan aivan rikki ja ehkäpä vähän mielikin. Mika zemppas ja mun oma mies uskoi, että mä niin teen sen: tuun maaliin. Laura kertoi kauhuskenaarioita tulevasta kisasta, vaan en vaan enää säikkynyt mitään.

Ekana vedettiin karhukävelyä suossa - pikkusen jäätyi sormet!

Sitten juostiin seuraavalle rastille. Taisteluparini tuki yhdellä sormellaan selkääni ja kummasti se kevensi askelta. Seuraavalla rastilla vedettiin ylösalassiksak- juoksua rinteessä - olipa yllätys!

Mitä se oli - 5 tai 7 kertaa rinne ylös ja alas? Kuka muistaa!

Tuon jälkeen kun piti tempaista 30 kyykkyä just ja just syliin mahtuva pölökky kätösissä, ei tuntunut enää missään. Sen jälkeen juostiin taas suohon, kaikki tämä kolme kertaa, paitsi viimeinen kerta suossa ryömittiin. Sitä suota minä vaan jotenkin rakastin (vaikka perjantaina asfaltin hankaama polvi aukes kunnolla johonkin uppokantoon) ja sitä, että ihan ihmeesti minun tunnottomiksi jäätyneet sormet sen jälkeen aina lämpesi ennen siksak-rinnettä. Pölökky sylissä-kyykkyjä ois voinut kyllä vetää vaikka sata kierroksellaan, se ei renkaan ylärinteeseen kääntelyn jälkeen ollut mikään kumma.

Sinähän käännyt, *keleen rengas, kun minä niin tahon!

Vikan kiekan jälkeen juostiin Mikan kanssa Lauran kirittämänä kohti maalia ja mietittiin yhdessä, että jos ei tähän jostain syystä kuulu lammessa uinti, niin uijjaanhan me silti. No, maaliin piti/ sai uida, sehän meille sopi. Taisin laulaa Brian Adamsin Heavenia uidessani. Me oltiin niin maalissa, ihan sama, vaikka vissiin viimeisinä, minun takia - ketä kiinnostaa. Valkku-Lauran mielipide kunniakirjojen jakotilaisuudessa oli, että mahdoin olla se eniten itseni ylittänyt. Se on paras voitto se.

Maalissa ihan kevyesti, eikä itketä lainkaan!

Mitä tästä jäi muistoksi? Keho ei ole täysin toipunut vieläkään, mielellekin tapahtui jotain, josta en vielä ole varma. Ihmeellinen yhteenkuuluvuus, joka syntyy toisilleen tuntemattomien ihmisten välille  ääritilanteissa oli jotain, mitä mummuna muistella.  Samoin ihmetyttää se, että kun on ihan varma, että ei jaksa enää askeltakaan, kykenee vaikka uimaan pitkin ja poikin jäistä vettä tai nostelemaan traktorinrengasta vielä kerran tunturia ylämäkeen ja takaisin. Äärillään käynti ja mukavuuskynnysten ylitys on todella ihmistä henkisesti ja fyysisesti venyttävä kokemus. En ole vielä ihan varma, mikä on lopullinen ajatukseni tuosta kiduttavasta, mutta silti itseen uskoa antavasta viikonlopusta, jolloin kaikkoavat kaikki kuvitelmat siitä, että olisi jotenkin hyvässä kunnossa. Syvälle siellä mentiin sekä suohon että itseen - molempiin rakastuin enemmän kuin ennen, Lapista puhumattakaan. En suosittele tätä kenellekään, mutta menkää ihmeessä kaikki kynnelle kykenevät kokemaan, miltä tuntuu olla joka solulla elämän pelissä mukana. Se, mitä suosittelen ehdottoman varmasti, on muutama lepopäivä RuskaBootCampin jälkeen sekä keholle että mielelle. Ei mulla muuta!  

Liikunta kaunistaa! ;)

Alkuhuumaa: itsensä kurittaminen vs. itsensä rakastaminen

Alku on muutakin kuin ruokaa. Ruoka on se selkeä ja yksinkertainen asia. Oikea määrä proteiininlähdettä, sopiva annos hyvää rasvaa ja vuoren kokoinen satsi marjoja tai kasviksia, tarvittaessa vatsaystävällistä hiilaria. Ei voisi enää helpommaksi tulla, toki pitää vähän jaksaa paloitella, koska tuorekurkku ei ihan kokonaisena mahdu lautaselle. Kyllä! Tämän voi ottaa ihan elämäntavaksi, tämä ei ole dieetti tai kuuri. Näin voi elää tavallisessa arjessa ja juhlassakin niin kauan kuin elinpäiviä piisaa, hyvänmakuisesta ja terveellisestä ruoasta nauttien. Erittäin simppeliä.

Keho muokkautuu itsestään syödessä. Näillä eväillä se on väistämätöntä. Kesän jenkkakahvat ovat kadonneet. Kun kokeilen mittarihousujani, näyttää kuin vyötäröllä ei olisi mitään muffinsseja ikinä ollutkaan. Kolmessa viikossa ne ovat sulaneet pois ilman nälkää, joka päiväistä kieli vyön alla-treeniä ja ilman ensimmäistäkään aamuaerobista. Olen antanut itseni sopeutua rauhassa syömisiin ja palautua viime kuun maratonilta kuunnellen kehoani. Se on puhunut nyt vain hyvän ruoan ja rauhallisen liikkumisen puolesta ja nauttinut saamastaan levosta. Miten on mielen laita? Psykofyysisellä olennolla kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kun mennään käymään syvällä kehossa, pitää sinne mennä mielen kautta.

Alku-valmennuksen ravintoasiantuntija Sami Sundvik heitti ilmaan ajatuksen siitä, kummalla mahtaa päästä pidemmälle elämänmuutosta tehtäessä, itsensä kurittamisella vaiko itsensä rakastamisella. Siinä piilee oikeastaan THE Alku. Kuinka monesti elämäni varrella onkaan ollut näitä "itseäni niskasta kiinni ottamisia", "ruotuun palaamisia" ja aikoinaan jopa paastopäiviä sekä muita kuritustoimenpiteitä, kun on luuserina "langennut, sortunut, lipsahtanut, repsahtanut" kurinalaiselta kaidalta tieltä! Milloin olisin älynnyt ottaa itseni syleilyyni, katsoa ymmärtäväisesti peilikuvaani ja sanoa vaikkapa: "Hei nainen, alan pitää sinusta parempaa huolta nyt heti." tai: "Olet selvästikin ansainnut saada puhtaampaa ravintoa ja sitä tulet saamaan." tai: "Näytät tarvitsevan enemmän liikuntaa, vien sinut lenkille/salille."?

Itsekurituksella ei pitkälle pötkitä. (kuva netistä)

Kehonkuvaani jäi ensimmäiset haavat lapsena koulukiusauksen ja latistavan liikunnan"opetuksen" myötä. Sitä ennen olin autuaan tietämätön, mitä kaikkea vikaa kehossani on. Olin ala-asteella se viimeinen joukkueeseen valittava pakkopulla ja henkihieverissä, veren ja oksennuksen maku kurkussa maaliin hiihtävä hännän huippu. Yläasteella liikunnan opetus muuttui kammottavammaksi kylmiltään pidettävine Cooperin testeineen eli mittaamalla jotain, jota ei oltu liikuntatunneilla kuitenkaan harjoiteltu tai opetettu harjoittelemaan kotona. Vaikka kuinka yritti olla mukana ja olla aktiivinen tunneilla, kun ei ollut ysin - kympin oppilas, oli jumppamaikan silmissä ilmaa. Oli turha kurkotella pallon perään. Se, että keskinkertaisuudet jäivät pelissä ulkopuolelle, ei jaksanut tunnin pitäjää kiinnostaa.

Omaan napaan syvälle osunut kuva netistä.

Koulun käytävillä sain päivittäin kuulla olevani läski ja minulla oli niin iso perse, ettei se mahtunut kiusaajieni mielestä luokkahuoneen ovesta sisään. Kummasti nämä kolme ylemmällä luokalla olevaa häiskää kuitenkin tykkäsivät sitä (puhumattakaan muista intiimialueistani) puristella, nipistellä ja tökkiä. Tätä varten he saivat helposti kahden vuoden ajan piiritettyä minut joka päivä johonkin nurkkaan, eikä kukaan tullut väliin. Ne sanat ja ällöttävät koskemiset piirtyivät nuoren tytön jokaiseen soluun muistiin. Iso perseeni ja minä kestimme sen, kun ei muuta voinut. Mielessäni suunnittelin, että aikuisena tienaan rahaa ja plastiikkakirurgi saa sivaltaa pakarani pois terävällä veitsellään. Minulla tulee olemaan litteistä littein pylly, jota kukaan ei enää koskaan tule isoksi kutsumaan. Samalla kivulla saisi sitten lähteä tissitkin, niitten takia ei enää itkuja itkettäisi. Muuttaisin kehoni vielä joku päivä sellaiseksi, että saisin olla rauhassa.

Terkkuja kolmen koplalle! #kutsumua#

Omituinen kierre jatkui ensimmäisessä seurustelusuhteessani, johon uskaltauduin vasta 18-vuotiaana. Sitten pääsinkin vertailuun tv-sarjojen seksikkäitten kaunottarien ja missien rinnalle. Poikaystäväni ei kaihtanut luetella, mikä näissä naisissa oli upeampaa kuin minussa. Lempipuuhaa oli analysoida asiaa kehon osa kerrallaan. Suhteen päätyttyä monenlaisen henkisen ja välillisen fyysisenkin tuskan jälkeen toivuttuani terveiden kirjoihin ja iältäni aikuiseksi, vartaloni sai ukaasin itseltäni. Siitä oli tultava täydellinen! Tulihan siitä ainakin laiha. Nälkään näännyttämisellä ja liikuntarääkillä muuttui tämä 163-senttinen 62-kiloinen "tonnikeiju" 47-kiloiseksi alle puoleen vuoteen. Vältyin hädin tuskin sairaalalta, mutta eipä ollut mitä puristella ja mille ilkkua! Itseänihän minun piti toki rangaista, kun en ollut sellainen kuin olisi pitänyt olla - ei tullut mieleenkään, että nuori mieleni ei ehkä nähnyt minua realistisin silmin. Vielä olisi ollut muutama kilo hyvä hoikkua, että sen verran osasin itseäni tuon "koulutuksen" jäljiltä rakastaa. Ihmismieli on kumman muokkautuva, kun se nuorena kehityksen varhaisessa vaiheessa saa ympäristöltä tehokasta palautetta. Sen suuntaaminen terveille raiteille on isompi homma ja on jatkunutkin näihin asti.

Paljon on vettä virranut noista ajoista. Kroppani on kulkenut monen paksuisena ja muotoisena hakien sitä, mikä on minua, mikä itseni ulkopuolisen maailman luomaa vaatimusta, jota koitan kehollani toteuttaa. On käyty läpi omat keksimät ruokavaliot, on oltu vähät välittämättä koko kehosta ja annettu sen olla tasan niin plösö kuin se nyt sattui olemaan ja katsottu itseä peiliin vain kaulasta ylöspäin. Sittemmin on luettu ja testattu VHH-ruokavaliot naistenlehtien vinkein, on revitetty läpi sporttilehtien treenit ja niissä julkaistut julkkisten ruokavaliot, on vedetty joka versio ilmiöstä nimeltä Go fat go - taivas, mikä itsensä rakastamiseen kannustava nimi, by the way! - ja sen jälkeen palattu jälleen kerran hiljalleen siihen kuosiin, mihin tämä kroppa pyrkii ilman kurittamista tai rakastamista.

Itsekuri, herra nähköön, ruotu ja mitä näitä on! Voi vain todeta, että kaikki askeettiset asetelmat ovat huojuvia korttitaloja itsensä kurituksen kadun molemmilla puolilla. Toimivat ne niin kauan, kun tulee se houkutuksen tuulen henkäys, joka kuiskaa kurinalaisuuteen väsyneeseen korvaan, että palkitse itsesi, kun olet niin raatanut, olet sen ansainnut, edes tämän kerran, *puuuuhhhhh*... Muutama kuukausi repsahteluja ja ollaan lähtöruudussa tai jopa muutama askel taaempana itsesyytöksin, itseinhoin ja entisestään murenneen itsetunnon keskellä kysymyksenä tuo suurista suurin: "Miksen saa itseäni niskasta kiinni?".

Vuosi sitten päästyäni mukaan Kukka Laakson alunperin blogihaasteeksi suunnittelemaan Haluan olla minä-kampanjaan, alkoi muutosprosessi myös pääni sisällä. Siihen asti sinne lappamani maitorahkat, mehukeitot ja raejuustot olivat tursuneet korvistani jo vuotta aiemmin, enkä ollut ihan varma, mistä kiikastaa. Lopetin laihduttamisen ja päätin, että ei enää ikinä. Haluan olla terve ja vahva sekä voida hyvin, mutta totta puhuen vihaan kirottua laihduttamista ja kaiken maailman skitsoja dieettejä! Olisi ihan potaskaa väittää, etteikö olisi hienoa olla fit, hoikka ja sporttisen ulkomuodon omaava, mutta siihen en erikseen ala enää laihduttaa. Ei yhtään kertaa enää.

Nyt Alku on kuitenkin vaivihkaa tiivistänyt maallista majaani (mahaani?) yhdellä vaatekoolla. Puntarille en ole astunut, joten en tiedä, montako kiloa se tekee tässä kropassa ja oikeastaan, ketä se kiinnostaa! On toki ihanaa, kun masu on sileä ja pikku pöksyseni eivät enää kiristä, mutta silti enemmän Alku on tehnyt ajatuksilleni. En ota enää itseäni niskasta kiinni, otan ennemmin kädestä. Minä en sorru, repsahda tai lipsahda, vaikka söisin jotain muuta tai enemmän kuin ruokalistalleni olen suunnitellut. Minun ei tarvitse palata mihinkään kuviteltuun tilaan nimeltä "ruotu". Ansaitsen itseltäni hyvää kohtelua ja olen sen arvoinen, että hoidan tätä kehoa sen tarvitsemalla ruoalla, liikunnalla ja levolla. Tämä on minun kehoni, ainoani ja aarteeni. Se kuljettaa minua niin kauan kuin tarkoitukseni on tällä planeetalla täytetty ja se ansaitsee oikeasti vain hyvää. Kun tänään katson peiliin, mietin, että tuota naista ei enää kuriteta, hänestä pidetään huolta. Siperia ei opeta, Alku opettaa. Minä satun rakastamaan tuota peilistä katsovaa tyyppiä sen verran paljon, että en anna hänen enää tyytyä vähempään. Niin kerta!

Alkuihmiselle Alkuruokaa - ensimmäisen viikon aterioita ja seuraamuksia

 Minun Alkuni lähti käyntiin kertaheitolla keskiviikkona 27.8.2014 - tasan vuotta ja päivää myöhemmin kuin Haluan olla minä-kampanja, josta aina intoilen, koska se on merkittävä asia elämässäni. Alkuni alkajaisiksi tein mustikkamustaherukkasmoothien, jossa oli ripaus Kalaharin suolaa ja maustamatonta proteiinijauhetta sekä tilkka vettä. Tämä kaikki sekaisin sauvasekoittimella. Päälle laitoin rasvaksi kookosmaitoa ja ihanasti se pehmensi makua. Senhän voisi lorauttaa sekaankin, mutta minusta se oli kaunista ja suloista näin. Kahvissa on osa kookosmaidosta ja kannussa noin kolmasosa päiväni vesisatsista, jota en kaada jäisenä päähäni vaan huoneenlämpöisenä nieluuni.

Alku <3

Pikaruoka taisi olla yhden päivän kolmas ateria töiden ja talonlämmityksen jälkeen. Jauhelihan joukkoon paistelin mausteita, sipulia ja muutaman kuution pakastepinaattia, pavut maustoin oliiviöljyllä, suosikkisuolalla ja muutama luumutomaatti löytyi vielä boxin pohjalta kirsikaksi kakkuun.

Pikaruokaa ja heti!

Tuliset lihapullat pääsivät lillumaan tomaattikastikkeeseen, jonka tein luomutomaattimurskasta, chilistä ja maustesekoituksestani, joka tarkoittaa, että vähän sitä ja vähän tätä, sitten vielä tuota ripaus. Näihin meinasi todellinen Pikku Maistelija iskeä ihan tyystin: mieheni kielen veivät sen verran mennessään, että piti varata jo etukäteen, montako on mulle ja montako sulle. Kehittelin versioni tuunaamalla Kukan lihapullaohjetta oman kaappini mauste- ja tarvikesisällön mukaan. Annoksesta tuli mojova, kun lihaa oli lähes kilo. Pinaattia, mausteita, sipulia ja jäätelökauhan avulla tiiviiksi palloiksi pyöritellyt herkut paistuivat/keittyivät pienessä määrässä kookosöljyä ja vettä ja hautuivat sitten vielä hetken kastikkeessa. Tähän taisi vierähtää aikaa puolisen tuntia.

Pikku Maistelijan suosikkipullat.

Perjantai-iltana herkuteltiin tortilloilla. Perheemme miehet söivät normiversiot, itsepähän halusivat. Minulla oli jääsalaattiin "käärittynä" asianmukaisesti maustettua jauhista ja broiskusuikaleita, kurkkua, tomaattia, sipulia, suippopaprikaa ja avokadosta tekemääni guacamolea sekä tulista lisäaineetonta ja sokeroimatonta chilikastiketta. Tämä oli parempaa kuin tavan tortillalörtsy eikä tarvinnut santsata. Haarukkaa ja veistä tosin tarvitsin syödessä, että kääriminen näillä täytteillä ei ihan toimi.

Minun tortilla!

Samin innoittamana tein lauantai-illaksi niin sanottua herkkua - ikään kuin nämä kaikki ruoat eivät sitä jo olisi - raakajäätelöä. Mustikkajätskini syntyi marjojen lisäksi proteiinijauheesta ja kookosmaidosta pakasteessa muutaman kerran sekoitellen kunnes jätski oli sopivaa koostumukseltaan. Pähkinät pääsivät koristeeksi ja saunajuomana oli terveyttä tursuavaa sitruunavettä. Olihan se herkkua, tämä myös, ihan eka oma tekemäni jäätelö, piirun verran parempaa kuin ne kaksi, joita Italiassa kesällä maistelin.

Mustikkajäätelöä!

Sunnuntaina oli liikunnallinen päivä. Kaksi tuntia avantosaunan pesua ja tunti juoksua. Sen jälkeen maistui kurkumalla ja currylla maustettu kookoskana, joka köllötteli kesäkurpitsasta, paprikasta ja sipulista sijatulla makoisalla pedillä, hetken, hyvin pienen hetken.

Pannulla kuullotetut kasvikset ja kookoskana ne yhteen soppii.

Maanantaina päivän viimeisen aterian kohdalla minua laiskotti, pikaruokapäivä siis. Annoin tuoreiden herkkusienten käväistä pannulla sen aikaa, kun lastasin lautaselle lämminsavulohta, hapankaalia ja tomaatin, heitin sienet omalle laidalleen. Koristelin perjantailta jääneellä guacamolella, siitä tuli annokselle söpö ja herkullinen silmä vai kruunuko oisi sitten ollut. Tätä syödessä taisin olla hetken taivaassa.

Hapankaali, olet niin rakas! <3

Tämmöisillä eväillä on nyt viikko menty. Nolla ateriankorviketta tai nälkäpäivää, nollasti sokeria, nollasti viljaa ja nollasti maitoa. Hengissä. Seurauksia on tietenkin toki jo tullut. Mittarina tämän kuuden Alku-viikon ajan käyttämieni lempparihousujeni kauluksen päälle kesän aikana ilmestynyt muikea muffinssi on enää lähinnä lattea lätty. Lauantaina ostamani juuri sopivan kokoiset uudet mustat housut alkavat olla nyt onneksi niin muodikasta boyfriend-mallia. Peilistä näkee pelkällä otsallakin, että iho on kirkkaampi, silmät sirkeämmät, posket kapeammat, maha litteämpi ja sääret sorjemmat turvotuksen kaikottua - sen toki tuntee käsinkin. Jenkkakahvat ovat hävettävän pienet. Nukun selvästi paremmin ja juon hallitun tyylikkäästi vain kolme kupillista kahvia päivässä. Vesi maistuu hyvin, sitä ei tarvitse tuputtaa itselleen. Ekoina päivinä vaivannut suklaanhimo on vaihtunut hapankaalin haluun. Mieli on iloisempi, olo virkeämpi, pää täynnä uusia suunnitelmia ja katse tulevaisuudessa. Hivenen tänään olen väsynyt, mutta en ole ihan varma, etteikö se johtuisi poikkeuksellisen rankasta työviikosta ja muusta ahkeroinnista, jota on tullut itseäni säästelemättä tehtyä into piukeana uudesta energiasta.

Toinen viikkoni Alkua lähti tänään liikkeelle. Olen hyvin mielissäni motivaatiosta ja helppoudesta, jota koen tätä toteuttaessani. Jännittävää nähdä ja kokea, mitä tulevina päivinä tapahtuu. Ensin mietin tämän valmennuksen slogania, jossa mainittiin, että tämä on "elämäsi viimeinen uusi alku", että eikös se kuulosta hieman lohduttomalta. Uudet alut, siksi kai täällä eletään, hei! Kuitenkin, näissä ruokavalioasioissa aina uudelleen ja uudelleen nollapisteestä liikkeelle lähtö ei välttämättä ole se maailman odotetuin uusi alku, yhä uudelleen ja uudelleen. Totta! Myönnän. Sopii siis vallan mainiosti, että tässä kyseisessä hommassa tämä nimenomaan on elämäni viimeinen uusi Alku.

Tämä ihana totuus löytyi netistä. Sydän sillekin <3

Lentoon, uuteen Alkuun!

Blogini kesätauko on nyt ohitse ja sillä aikaa se on ehtinyt täyttää vuoden ihan jokunen päivä sitten. Perustin blogin viime syksynä, kun aloin kirjoittaa osallistumisestani Kukka Laakson 26.8.13 startanneeseen Haluan olla minä-kampanjaan, joka vaikutti elämääni pysyvästi hyvällä tavalla. Tarinani tulee siis jatkumaan myös siitä.

Kesä meni kohisten. Jotenkin se tuli suoritettua lomailun sijaan. Selätin keväällä kertomani taisteluväsymyksen kyllä. Ehkä se oli kuitenkin sitä lenkkareiden lähtökuoppiin asettelua, mitä epäilin viimeksi toukokuisessa tarinassani. Juoksin pitkin kesää, harvakseltaan, mutta välillä myös todella pitkiä lenkejä aina 34 km asti. Elokuun 16. päivänä juoksin ystäväni kanssa yhteisestä sopimuksesta lähes tasatahtia Helsinki City Maratonin, reilun kolmen vuoden maratontauon jälkeen. Kuningasmatka oli minulle kolmas, hitain, ehdottomasti rankin, mutta merkittävin. Sitä onnentunnetta, että pystyy vielä semmoiseen suureen unelmaan, jonka on luullut karanneen kauas menneisiin vuosiin, sitä on hyvin vaikea kuvata sanoin. En puhunut enkä kirjoittanut tuosta tapahtumasta juuri kenellekään, koska en voinut olla ollenkaan varma onnistumisestani eikä tapanani ole paukutella henkseleitä etukäteen. Jälkihehkussa on huomattavasti lämpöisempää iloita ja hehkutuksiani en ole kyllä säästellyt. Olen ne kovalla työllä ansainnut ja tuuletan täysillä!

Uskolliset matkakumppanini <3

Onnenkyyneleet kirvoittanut maaliinpääsy merkitsi jotakin niin suurta, että siitä piisaisi kirjan aiheeksi. On vasta kaksi vuotta siitä, että pystyin aloittamaan työni masennuksen ja pitkän sairasloman jälkeen. Viime marraskuussa olin jo laittamassa juoksutossuja lopullisesti naulaan piriformisongelmieni ja jatkuvien uusien aloitusten ja niiden epäonnistumisten lannistamana. Unelma jäi silti kytemään, se ei koskaan sammunut ja roihahtihan se sieltä vielä kunnon liekkeihin: maaliin ja mitalille saakka! Olen onnellinen, ylpeä, sinnikäs ja uskon, että pystyn siihen mihin haluan pystyä, jos vain tarpeeksi haluan. Minä tein sen, mistä haaveilin, tein! Vain taivas on rajana, mitä seuraavaksi keksin unelmoida!

Ystävän kanssa rinta rinnan koko matka maaliin saakka!

Salin ovet pysyivät minulta kiinni koko kesän, tarvitsin taukoni toki ja kesäni oli täynnä muuta puuhaa. En tahtonut uuvuttaa itseäni loman aikana ihan puhki. Toisinaan treeni antaa voimaa ja auttaa jaksamaan paineet ja kiireet paremmin, nyt ei tuntunut siltä. Harjoittelin vain juoksua ja sitäkin taloudellisesti. Syömiset menivät mitenkuten sinne päin, minne pyrkimykseni on, koska siskoni häät, koska lomamatka Italiaan rakkaani kanssa, koska ihana helle, koska kesä on lyhyt, koska milloin mitäkin. Näitähän riittää. Totuus on, että halusin välillä vain olla, hiukan ajelehtia elämän virrassa, antaa auringon paahtaa ihoa, nauttia tunteesta, kun tuuli hulmuttaa hellemekon helmaa, kun kiitää pyörällä halki kylän kauppaan ja takaisin kotiin, kun istuu takapihan terassilla kuplajuomaa lasissa ja kuuntelee suihkulähteen liplatusta vailla huolta huomisesta, vähän aikaa. Halusin vähän aikaa elää siinä kuuluisassa hetkessä.

Tietenkin tuo hetkessä eläminen ilmestyi vyötärölle, se on sanomattakin selvää. Maanantaisoturia piti virvotella jo hyvissä ajoin siivoamaan sotkujaan, jotta tämä todella heräisi niihin hommiin ennen kuin työ kasvaa liian suureksi. Kevätsiivouksen tapainen syyssivous mielessäni aloin toipuilla maratonista. Personal trainerini neuvon mukaan olen pitänyt kaksi rauhallista viikkoa juoksutapahtuman jälkeen ja tulevalla viikolla voin aloitella treenailua hiljalleen tehokkaammin. Tunnen taas innostusta ja lähtökuopissa oloa, jostakin se vain kumpuaa, yhä uudestaan, ei se liekki sammu. Hymyilyttää jo valmiiksi. Sali ja juoksupolut, tulossa ollaan, ettäs tiedätte!

Näitä mietiskellessäni, juuri oikealla hetkellä eräs upea teräsnainen heitti minulle haasteen lähteä mukaan jälleen uuteen seikkailuun. Tällä kertaa kyseessä on Alku. Uusi alku, mahtava ruokavaliovalmennus, jonka taitavat valmentajat Kukan ja Samin sekä perusperiaatteet tunnen ennestään. Niihin luotan ja uskallan allekirjoittaa, mutta miten olisinkaan voinut sanoa muuta kuin kyllä, mukana ollaan seuraavat kuusi jännittävää viikkoa. Miten paljon merkitseekään zemppaava seura! Kolmas päivä minun Alkuani kääntyy iltaan ja olo on jo ihan eri. Muffinsiefekti housunvyötärön yllä katoaa kyllä erikseen laihduttamatta. Syön puhtaasti ja kohta alkaa liike, kaikki muu tulee itsestään. Olen jo ihan Alun pauloissa ja pakasteessa odottaa perjantaiherkkuni: mustikkainen raakajäätelö, jonka ihan omin pikku kätösin sinne taiteilin. Unelmilla on siivet ja ne kantavat! Pysykää lennossa ja pitäkää tiukasti kiinni, ettette putoa kyydistä. Taas mennään!

Kuvat: juoksijattaret by Ari Kamula, kaksi alinta: netti ja ylin omani.

Taisteluväsymystä ilmassa vaiko lähtökuopassa kuopsuttelua?

Olen normaalisti positiivinen ja suhteellisen energinen ihminen, vaikka luonteeni onkin tasalaatuinen ja rauhallinen. Olen hyvin sosiaalinen ja ylenpalttisen puhelias. Nyt en ole viime viikkoina edustanut edellä mainittuja luonteelleni ominaisia piirteitä lainkaan. Olen toki ollut kevättalven hyvin ahkera sekä työssä että oman kunnon hoitamisessa että myös perheestä ja kodistakin huolehtimisessa. No, ei siinä ole mitään superwomania sinänsä. Olen huolehtinyt ruokavaliostani (ja perheeni ruokavaliosta) hyvin, juossut, treenannut salilla, uinut, kirjoittanut, kommunikoinut ja zempannut treenattavia sekä tehnyt normipäivätyöni ihmistaimien parissa niin hyvin kuin olen jaksanut ja osannut. Laiska töitään luettelee, sanoo vanha viisaus latistavasti ja siksi niitä inhoankin. Luettelen näitä itselleni nimenomaan siksi, jotta voin ajatella hyvällä mielellä, mihin kaikkeen olen pystynyt vasta toisena vuonna uupumuksen, masennuksen ja pitkän sairasloman jälkeen. Mikään ei ole niin tärkeää kuin terveys, sairaana ei ole kovin hääviä edes koittaa rakastaa, ja vaikka en juuri tänään pystyisi uusiin mave-ennätyksiin tai 100 kilometrin ultrajuoksuihin (jotka olisivat kyllä huikeita juttuja!), olen pystynyt kaikkeen tähän, mikä ei olisi toissa vuonna onnistunut.

Pidin reippaasti kevätsiivouksen keholle. Opin jälleen paljon uutta kropan toiminnasta ja siitä, miten ravitsemus siihen vaikuttaa. Osa paleoruokavalion periaatteista eroaa kovastikin yleisistä terveyssuosituksista ja on ollut oma hommansa ensin muuttaa omia ajatuksiaan, sitten uskaltaa kokeilla vastoin ikiaiakaisia uskomuksia olevaa ja terveysviranomaisten suosituksista poikkeavaa tapaa syödä. Palkitsevaa on ollut kuitenkin hiljalleen huomata, miten paljon paremmin keho voi, miten pajon paremmalta se näyttääkin, kun sinne ei laita itselleen vääränlaista polttoainetta.

Oma hommansa on olla myös oman tiensä kulkija. Eniten saa epäileviä, jopa huolehtivia tai sääliviä kommenteja viljattomuudesta ja maidottomuudesta. Miten voi elää niin hiilaritonta elämää? -Olet varmaan siksi niin uupunut, kun et syö puuroa ja leipää! Syön kyllä hiilareita, niitä on olemassa viljojen ulkopuolellakin. Maitotuotteettomuudessa huolta aiheuttaa suurimmin "kalsiumin puutteeni". Näistä kun on jokaisella mielipiteensä. Rahkatta ja raejuustotta on ihan hyvä olla. Kalsiumiakin kertyy lähes joka aterialla, kun pikkuisen näkee vaivaa asian eteen. Itseasiassa voin hieman pahoin, jos katselenkin jonkun vetävän rahkaa, erityisesti niitä makeutettuja ja maustettuja, mutta en mene siitä saarnaamaan ja muistuttamaan, että älä hyvä ihminen luota maitotuotteiden kalsiumin imeytymiseen, sillä maailman suurimpana maidonjuojakansana olemme kuitenkin jostain syystä myös osteoporoositilastojen kärkipäässä. Ruoka aiheuttaa intohimoja ja jokainen tietenkin tietää, mikä on hyväksi, mutta jospa itse kuitenkin tunnen oman kehoni parhaiten. Olen kokeilija ja ikuinen harjoittelija ja uuden etsijä, mutta tuputtaja en ole. Kerron mielelläni, miten asian näen, mutta inttämään en ala enkä todistelemaan oikeutusta syödä kuten tahdon enkä estelemään toisten tapoja hoitaa itseään.

Pikkusen sitä kalsiumia.

Positiivisuuteeni ja sosiaalisuuteeni palatakseni, siinäkin tuntuu olevan rajansa. Liika on liikaa. Kirjoitin, keskustelin, juttelin, jaoin, olin tavoitettavissa kaiken aikaan. Iski iso ähky ja siihen auttaa vain ähkynaiheuttajan vähentäminen. Vähensin someaikaa, pidän edelleen taukopäiviä, siivosin fb-kaverilistaa. Miksi aukoa ovia, joitten takaa ei löydy mitään uutta tai miksi antaa kenenkään katsoa sisään omasta ovestaan, jos hän vain kurkistaa sinne, ei kommentoi mitään eikä varsinkaan jaa vastavuoroisesti, mitä hänen ovensa takana on! Kaikella ystävyydellä, nyt on enemmän tilaa uusille oville aueta, sitten kun taas jaksan. Nyt en jaksa juuri tavatakaan ketään, mutta sekin palautuu kyllä. Semmoinen vain olen ja ehkä ihan kaikessa ei tarvitse itseään muuttaa ja kehittää. Jotkut piirteet saavat olla semmossaan, sellaisena kuin ne tässä olemuksessa ilmenevät. 

Kolmeen viikkoon en ole juossut, vaikka minulla on uudet namut juoksukengät ja salillakin olen käynyt lähinnä opastamassa toisia. Nyt on vain tuntunut siltä. Tauko on tarpeen, kun keho ja mielikin niin kertoo, jalka ei vain nouse eikä punttikaan. Sillä ei ole mitään tekemistä kalsiumin tai leivän kanssa. Jonkun verran sillä on tekemistä kehon ulkopuolisten arkirealististen rasitteiden kanssa ja niitä on riittänyt koko kevättalven. Tekosyy, sanoisin, jos olisin täysissä supervoimissani, mutta siihen on vielä vähän matkaa. Uimaan järveen kuitenkin olen menossa tänään jo kolmannen kerran tälle viikkoa. Vesi hellii kehoa ja mieltä; kylmä vesi lauhduttaa sykkeen rauhalliseksi, pistää hengittelemään harkitun hitaasti. Kyllä tämä taas tästä. Kevätkiire ja stressi helpottaa muutamassa viikossa, katsotaan palaanko poluilleni jo sen aikana vai vasta sen jälkeen. Vaikka ainoa todellinen hetki elämässä on juuri tämä nyt, tiedän, että tulee vielä sekin hetki, että taas mentiin. Pieni lepotauko on vain lähtölaskentaa kohti tulevia seikkailuja. Pysykää mukana tai ainakin perässä. =)

Kuva liittyy harvinaisen vähän omaan suht koht lihaisaan ruokavaliooni, mutta mistähän tuo jytky saa kalsiuminsa, kuitunsa ja hiilarinsa? Sillä ei ole rahkaa, maitoa, raejuustoa, leipää eikä puuroa!  Se tässä mieltä kyllä painaa. ;)

Kevätsiivouksen jälkeisiä tunnelmia - minusta taisi tulla brand new ihanuus

Kevätsiivouksen eli neljän viikon tehopaleokokeilun viimeinen viikko huipentui ystäväviikonloppuun Jyväskylässä, meidän puolen välin krouvissamme, eri puolilta maata kun olemme. Nautiskelimme huikeassa Hotelli Yöpuussa rentoa aikaa, lepoa, juttelua, hyvää ruokaa hyvinkin paleosti ja hieman myös mahdollisimman paleoisia nautintojuomasia. Hotelli oli ihana ja nappivalinta meidänlaisillemme luolanaisille. Saunavuoronkin sai varata ihan ikioman ja aamiaismunakas paistettiin toiveiden mukaisilla täytteillä.

Hotelliaamiainen voi olla muutakin kuin nakkeja, puuroa ja croissantteja!

Oli kiinnostavaa miettiä tehoviikkojen jälkeen, mitä söisi. Ei edelleenkään tehnyt mieli mitään epämääräistä. Toki tämä elämäntapa on itselleni jo niin tuttu, etten monestikaan koe vaikeaksi valita järkeviä ja terveellisiä ruokavaihtoehtoja, mutta nyt se tuntui hyvin selkeältä ja helpolta.

Kevätsiivottuna ja saunapuhtaana, lähes uudestisyntyneenä.

Kävimme oikein kahvilassakin. Googletimme etukäteen ihanan terveysruokapaikan, josta sai ostaakin tuotteita mukaan.  Hyvän olon kauppa & kahvila Säde teki vaikutuksen. Join voimakahvit voilla ja mct-öljyllä ja söin raakasuklaakakkua. Ystävä löysi omat mieltymyksensä teestä ja marjaisasta juustokakusta.

Ehkä paras kahvi ikinä sisälsi myös grass fed-voita.

Ostin raakakaakaojauhetta, MCT-öljyä ja supervoimia varten Pikacordyä. Ne tulivatkin tarpeeseen kotimatkalla, kun piti puhdistautumisen loppuriittien rentouttamana jaksaa ajaa kotiin kolmen ja puolen tunnin matka- vihaan autossa istumista normisti, nythän se meni oikein leppoisasti, yhden pysähdyksen taktiikalla.

Kahvitauko huoltiksella.

Siivouksen jälkeinen viikko meni ruokapuolen kanssa hyvinkin samoin kuin siivouksen aikana. Siinä ei ollut mitään vaikeaa. Opetteleminen on kestänyt, mutta tämä on vähän kuin pyörällä ajaisi - sen osaa sitten, kun sen yhdesti on treenannut. Toinen ystävä tuli pääsiäiseksi kylään. Syötiin paleosti, juostiin muutama kymmenen kilsaa ja uitiin kylmässä vedessä, parannettiin maailma ihan mahtavaksi sekä nautittiinkin vähemmän kurinalaisesti, vaan elämäntapa on juurtunut ja koen sen hyväksi minulle.

Pitkällä ja rauhallisella pääsiäislenkillä juoksukaverin kanssa.

Tämä viikko on ollut stressaava muista elämän alueista johtuen. Tämän kirjoittaminenkin venyi mielestäni turhan kauas. Harmitti jossain vaiheessa, vaan nyt olen saanut sen lokeroitua päässäni, että niin ei tarvitse olla. Kokeilin uusia juoksukenkiäni ihanan ystävän seurassa, tuntuivat huipuilta. Kävin tekemässä (liian) kovan salitreenin. Selvisin arjesta ja söin upeasti ruokkien perheeni samoin. Mietin, olisiko rentouttavaa syödä jotain epäpaleota. En keksinyt mitään, mitä olisi tehnyt mieli. Söin vähän tavallista enemmän mustaa suklaata. Nukuin monta yötä huonosti ja yhden aivan ihanasti. Elämää siis elin jälleen!

Jälkeen-kuvia en ole sitten vielä toistaiseksi tullut lupauksestani huolimatta ottamaan. Joku filosofiassani on ehkä muuttunut. Otan joskus kuvan, laitan sen blogiin, mutta en koekaan tarpeelliseksi todistella, että ihmetelkää kaikki, miten tehokasta tämä on. Tämä ei ole kuuri, tämä on elämäntapa. Välillä maha röllöttää enemmän, jos on ottanut vaikkapa saunajuoman tai syönyt slaissin vuohenjuustoa, enimmäkseen ei röllötä. Miksi minä sitä kuitenkaan todistelisin kuvilla? Itselläni on tämän elon kanssa vahva ja hyvä olo ja tunnen olevani oikealla tiellä, jotain minussa on pysyvästi muuttunut. Sen pitää riittää.

Mieli, joka on venynyt kokemalla uuden elämyksen, ei tule enää ikinä mahtumaan entiseen muottiinsa.

Ps. aamiaiskuva by Anna Ääri ja viimeinen by netti.