Lupaus vai Tavoite? Kumpi puree paremmin? - Hyvää Uutta Vuotta 2014!

Loma on tehnyt hyvää. On ollut hetki aikaa huokaista ja kyllä, minulla oli takaraivossa tavoitteita lomalleni. En tohtinut niistä ihan isoon ääneen huudella, kun voimat tuntuivat olevan niin rajalliset, mutta onnekseni niistä saavutettuja on jo jokunen.

Olen levännyt ja jopa nukkunut, ihan kaiken A ja tosi  iso OOOOO!!

Uskaltautunut takaisin avantoon ja löytänyt sen taian uudelleen.

Jatkanut voimaharjoittelua.

Palannut lenkkipoluille, vielä kävellen, mutta palannut kuitenkin.

Herkutellut sopivasti jouluna ylensyöntiä kaipaamatta.

Ihan hyvä saldo tähän mennessä ja vielä on lomaa jäljellä. Uuden vuoden lupauksia en ole tehnyt ennen, enkä tee nytkään. Joku niissä ahdistaa, ihan kuin ne olisi tehty rikottaviksi. Tavoitteita kuitenkin asetan itselleni. Enemmän siksi, että nyt alan ehkä olla jälleen siinä kunnossa, että pystyn kuin siksi, että vuosi sattuu tässä välissä vaihtumaan. Kipu piriformissyndrooman vuoksi on laantunut, ei ihan täysin poistunut eli varovaisuutta täytyy noudattaa eikä treenejä ahnehtia tulevien päivien tekemisten (ja yöunien) kustannuksella.

Tavoitteita, joihin seuraavaksi pyrin:

- jatkan ahkerointia riittävän yöunen saavuttamiseksi kaikin mahdollisin keinoin
- syön suunnittelemallani tavalla, tavalla, josta tulee minulle hyvä olo, siis aikalailla Kukan tapaan
- voimaharjoittelen salilla 1- 2krt /vko
- kävelen, kävelen ja kävelen, kunnes juoksen ja sitten vielä lisäksi kävelen (väh. 3 krt/vko)
- uin järvessä kylymässä vedessä vähintään kerran, mielellään kaksi kertaa viikossa
- pidän lipun korkealla ja silmät sekä sydämen avoimena

Kukapa se kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse. Mä zemppaan myös mua. ;)

Rakkaat lukijani! Kiitos menneestä vuodesta! Tulkoon uudesta vielä huikeampi ja ihanampi. Onnea ja rutkasti zemppiä uudelle vuodelle 2014! Halaan teitä! =)

Pientä avautumista ja hyvän joulun toivotusta

Marraskuussa jouduin kipulääkekuurille ärtyneen piriformissyndroomani vuoksi. Siihen lääkäri löi päälle juoksutauon ja eikä kivuilta kyllä ollut mitään mieltä juostakaan. Ei niin tuskallinen meno voi millään muotoa olla kehittävää. Tilanne helpottui hetkeksi pahentuakseen taas. Joulukuussa menin uudelleen lääkäriin ja tällä kertaa kankkuni piikitettin kahtaalta ja todettiin, että kaiken päälle lonkan limapussi oli tulehtunut. Bursiitti siitä oli vielä puuttunutkin. Toiveita juoksemisesta minun ei kuulemma tarvinnut heittää iäksi, mutta jälleen kerran tässä seisotaan lähtöruudussa ja huokaistaan syvään. Iso unelma keväisestä maratoonista murentui ja on pohdittava koko asia uusiksi. Jotenkin tulee tunne, että mitä muuta olenkaan viime vuodet tehnyt, kun palannut lähtöruutuun ja aloittanut aina alusta!


Purin hammasta kovasti ja syvältä kirvelevältä pettymykseltäni ja päätin käydä salilla sitten vastaavasti enemmän. Kipujen myötä olin kuitenkin valvonut sen verran useita öitä, että univaikeudet päättivät jäädä majailemaan luokseni pitemmäksi aikaa. Siihen sekaan työpaikan joulua kohti tihenevä tahti, ylikierroksilla vietetyt yöt ja viherjuoman, marjasmoothien sekä valohoidon voimin herätyt aamut ja kookoskahvin avulla jaksetut päivät. Ilman noita viimeisiä ei tätä rumbaa ois selvitty, ovat ne niin iso voimanlähde, vaan sali jäi kyllä varsinaisesti valloittamatta. Taisin oikeasti nujertuakin, sillä mieli on asiasta ollut matala ja väsymystä on ollut sitten helppo syyttää, kun on nukkunut huonosti ja ollut töiden puolesta tiukilla. Kuten isäni sanoo: "Taisi mennä luonto kaulalle." - tarkoittaa, että sisu on pahasti hakusessa. Voi kyynel!

Edelleen syön kuten syksyn aikana opin. Sen verran kokeilen aina välillä ruokavaliooni kuulumattomia aineksia, että tiedän, millainen olo niistä tulee ja sen jälkeen maistuu omaan oppiini oikeat eväät taas entistä paremmalle.

Kanaa,chilikastiketta, riisiä ja avokaadoa. Suuri herkku!

Sain kohtalolta lahjaksi kehon, joka lihoo suurinpiirtein heti, kun jää yksi treeni välistä. Nyt on jääneet kohta kahden kuukauden treenit tekemättä. Vaurioita on silti tullut yllättävän vähän entisiin tämmöisiin elämäntilanteisiin nähden. Kiitän siitä ruokavaliota. Eipä ole juurikaan liioiteltu väite se, että kehoja rakennetaan keittiössä.

Onneksi kauhoja saa uusia!

Joulun herkuista selviämiseen käytän samanlaista seulaa kuin muulloinkin. Olen ollut jo niin pitkään hiilaritietoinen syöjä, että ei ole vaikeaa valita vähiten ähkyä aiheuttava kokonaisuus lautaselleen. Tarjolla kun on kuitenkin kasvisvoittoisia lisukkeita ja kalaa sekä lihaa. Tortut ja piparit saavat mennä parempiin suihin, konvehtien tilallla maistuu huomattavasti täyteläisemmälle vahva, tumma suklaa. Aion myös muistaa sen, että tuolloinkaan ei ole pakko vetää herkkuja koko vuoden edestä, koska minulla ei ala joulun jälkeen erikseen lahdutus tulevan kesän bikinikuntoon eikä myöskään joulukilojen tiputus; silloinpa ei maha ole ratkeamaisillaan minkään aterian jälkeen.

Pyrin sitten vastaavasti lataamaan ne joulukilot tankoon salilla, sinne teen paluun loman aikana ja aloitan varovasti juoksentelunkin jälleen. Ensin nukun kyllä univelat ainakin vähemmäksi. Ehkä nämä haavat alkavat olla jo nuoleskellut. Kunnolla tasapainoinen olo tulee liikkeen, ravinnon ja levon sopivasta kombinaatiosta. Sen takaisin tavoittelu olkoon seuraava haasteeni. Jääköön nähtäväksi, mitä muuta siinä sivussa saan aikaan ja mitä tämän kaiken jälkeen mahdankaan oikeasti haluta tavoitella. Siinä riittää vielä puntaroimista ja Jaakobin painia itseni kanssa.

Kiitän kaikkia lukijoitani tästä hienosta syksystä ja toivotan lämmintä, suloista, levollista, rauhaisaa ja reipasta joulua jokaiselle ja kaikkea hyvää ja kaunista tulevalle vuodelle!

Konkreettista arkienergiaa - mistä sitä saan?

Ihanteellisina aamuina herään klo 6.31. ihastuttavan lempeästi kännykästäni soivaan yhteen maailmani ihanimpaan lauluun (eikö olekin idyllistä? ;) ):

Moni aamu ei tosin ole niin ihanteellinen. Usein herään öisin useampaan otteeseen ja saatan olla hereillä aamuöisin joko luovia ajatuksia, töitä tai huolia setvien. Olen huono nukkuja (ehkä käyn tämän käsitykseni kimppuun piakkoin ja päätän olla muuta? ) Olipa yö ollut millainen tahansa, sysään tietoisesti ensimmäisenä syrjään ajatuksen "minä en jaksa!" ja ihan tokana pussataan ja halataan rakkaan kanssa voimaa aamuun.

Sitten kapuan varovasti vähän jäykin kintuin alakertaan, laitan vedenkeittimen soimaan ja aloitan taikajuoman teon. Halkaisen sitruunan, puserran sen puolikkaasta kaiken mehun (Ceen ja elimistön puhdistavuuden sekä KYLLÄ elimistön emäksisyyden edistämisen vuoksi) irti puolen litran sheikkerimukiin (heitän sitruunan hedelmälihan odottamaan smoothien tekoa valmiiksi astiakoneen pesemään tehosekoittimen astiaan - miten helppoa meillä nykynaisilla ja -miehillä onkaan tekniikan ansiosta!) ja nakkaan jättimukiin reilun ruokalusikallisen vehnäorasta vitamiinien, saman satsin orgaanista rikkiä eli  MSM:ää nivelten, rustojen, hiusten, ihon ja kynsien vuoksi  ja ripauksen Kalaharin suolaa hivenaineitten, suolatasapainon sekä nesteytyksen imeytymisen edistämisen vuoksi ja sekoitan ihanan vihreyden puoleen litraan kylmää vettä ihaillen sitä pientä kesää muovimukissa. Otan piiiiiiitkän kulauksen ja haen meikkipussini hollille.

Taikajuoman ainekset.

Samalla teen mustan kahvini jäähtymään. Usein se on Nescafen pikakahvia ripauksella Cocovin pikapakuria ja teelusikallisella kookosölyä. Parhaimmillaan jaksan keittää oikein keittimellä kunnon kaffit oikeasti laadukkaasta kahvista. Siihen on vara, koska meillä juodaan kahvia vain vähän. Tähän tapaan:

Saatan lukea samalla aamun uutiset. Feisbuukista.

Meikkaan ja nautin aamun molemmat taikajuomani kirkasvalolampun loisteessa. Häikäisee se, mutta niin tekee tulevaisuuskin. Silmät kiinni välillä ja hetkeksi minuutin meditaatio sekä syvään hengittely sekä isoja siemauksia vihreää juomaa. Ihan oikeasti tunnen voimien lisääntyvän, noin varttitunnin aikana, kun keho imee kaiken hyvän, mitä sille annan.

 
Koko ajan välillä hörppään taikajuomaa, laitan lapselle vaatteet  ja aamiaista valmiiksi (hän herää 45 min myöhemmin kuin perheen aikuiset) hörppään taas jommasta kummasta mukista ja teen rajausta toiseen silmään ja välillä toiseen. Heitän jo valmiiksi pakkasesta marjoja blenderiin ja zekkaan aamun työjuttuja ja jatkan taas silmien piirtämistä. Iloisesti toivotan huomenet lapselle ja pyrin pitämään sekä äänensävyn että ilmeen, vaikka vastaus olisi välillä nihkeä.

Aamupala. Peruspirkon peruspirtelö. Komia banaani! :D

Blenderiin lähtee kiireaamuina sen puolen sitruunan hedelmälihan lisäksi about pari desiä marjoja, mitallinen maustamatonta proteinijauhetta, jotain, mitä vaan, sattumalta himoitsemaani hippipulveria (kuvassa clorellaa), kuiduksi psylliumia, hyviä rasvoja macadamiaöljystä ja makiaksi sekaan pätkä banaania, eikä haittaa vaikka ois musta kuori, sitä makiampaa on. Siitä tulee kaunista ja pehmiää ja juotavaa!

Tämän aamun kaikenmarjasmoothie tyhjässä kookosöljypurnukassa. <3

Nyt, kun tomaatit eivät ole se loistokkain kauden vihannes, joka päivä syön ja syömme koko perhe vähäsen tai jotkut meistä ahmimalla ;) näitä (eikä palasia hipistellä, vedetään suurin piirtein halki, poikki ja pinoon, kuka, hei jaksais joka päivä nätistellä!):

Suippopaprikaa ja kurkkua. Aina ei vaan jaksa väkertää salaattia.

Töissä ruokapuoleen otan messiin tarvittaessa kananmunaa, avokadoa, kanasuikaleita tai jauhelihaa, lisukkeeksi ( jos on tarjolla vaikka kalapuikkoja tai eineslihapullia) ja välipalaksi nappaan pähkinöitä tai mustaa suklaata. Kittaan teetä ja kookoskahvia myös päivän mittaan. Joskus nälkä tarkoittaa, että tarvii vettä. Sen muistan ja juon.

Päivällinen on töistä tultua supernopea samalla, kun lämmitän taloa, ulkoilutan koiraa ja seuraan lapsen läksyntekoa. Usein kanaa, kasviksia, riisiä; koko perheen suosikki on tuo setti kookosmaidolla. Järkyttävän hyvää, ei passaa tehdä joka päivä, ettei vaan kyllästy. Usein värikäs sörsseli naudan jauhelihaa, kasviksia ja miesväki saa toki pastansa sekoituksen seuraksi, itse jätän sen väliin, kun en syö viljoja. Mausteita laitan paljon. Tulinen lämmittää ja antaa voimaa.

Joka päivä, myös liikunnasta lepovapaina päivinä se edes 15 minsaa ulkoilmaa, olipa sitten pimeää tai valoisin hetki päivästä, joka on parasta, jos vain sen saa haaviinsa. Satoi tai paistoi, tuli räntää tai olipa kipristelevä pakkanen, se hetki pitää itselleen antaa.

Valonpisaroita!

Pieni oma hetki musiikin tai ajatusten parissa, joko kirjan, FB:n tai vaikka neuleen tai venyttelyn äärellä, jokainen on ansainnut oman pienen taukonsa arjessa. Sitten iltapalaksi saunan tai suihkun jälkeen voisi olla munakasta tai salaattia, jossa keitettyjä munia tai muuta protskua. Siihen kirsikkatomaatit, kurkku, suippis, siemenet, macadamiaöljy ja nätisti esille. Seuraksi vaikka lasiin jo jäähtyneeksi käynyttä lemppariteetä, itselläni tietenkin suklaasellaista.

Tuota, siis tarkoitin, mitä sanoin. Oli se tässä, hetki sitten. =)

Jos on ihan pakko vielä hipsiä keittiöön yksikseen ja hiljalleen, ettei kukaan vain kuule,  onpa se juoma siihenkin hetkeen. Suklainen sellainen. Jospa se ei ketään valvota, semmoinen suklaajuomasen himotus.. mutta jos niin käy, tästä tulee hyvä:

Lusikallinen taviskaakaota, lusikallinen raakakaaota, puoli desiä vahvaa suklaateetä ja loput mantelimaitoa muumimukissa minuutiksi mikroon. Makoisa unia, nuku hyvin, sitruunaviherjuoman ainesten odottaessa aamua, jolloin herätät itsesi uuteen päivään! Mutta vasta aamulla sitten. =)

Kuppikakkuja ja jaxuhaleja

Jokunen viikko sitten joudun menemään lääkäriin ärtyneen piriformikseni takia. Piriformis on siis ison pakaralihaksen alla oleva päärynänmuotoinen lihas, joka vastaa iskiashermoon, erityisesti jumissa ollessaan. Olen kärsinyt tästä vaivasta aika lailla ikäni. Huomasin sen ensimmäisiä kertoja 90-luvulla, kun aloitin juoksuharrastuksen. Olen nyt ollut lääkärin ohjeen mukaan juoksematta kohta kuukauden. Se masentaa minua.

Näillä se taitettiin, 42 km ja risat neljään tuntiin 20 minsaan. En tiedä kummalla parilla.

Haluan juosta. Liitää teillä, kaduilla, poluilla. Kevein askelin. Tuntuu, kun minulta olisi nypitty siivet. Joudun pohtimaan unelmiani uudestaan. Olen tietenkin haaveillut kolmannesta maratonista. Haluan, mutta nyt en vaan voi, koska kipu. Se on jossain määrin läsnä koko ajan. Mielestäni minulla on korkea kipukynnys, siis korkea. Kestän paljon ennen kuin kerron edes läheisilleni mitään. Se ei ollut tällä kertaa hyvä juttu. Juoksin syksyn ilmaisematta kipua. Tilanne paheni. Ottaa pattiin, minun pitäisi tämmönen tiedostaa, ajoissa. Mietin syvällisiä, pohdin, onko minun luovuttava unelmasta. Tekee kipeää.

Kokenut ja lahjakas, pitkäaikainen Personal Trainerini (mm. joogaohjaajan pätevyyden ja liikuntalääketieteen apron opiskellut, itse lukuisia maratoneja juossut liikkuja/urheilija/valmentaja) Ari-Pekka Stein  tutki koipiani ja venytteli niitä samaan mittaan. Terveemmän tuntuinen kinttu on kuulemma se heikompi lenkki ja oli nivelkuopassaan niin syvällä, että näytti sentin lyhyemmältä kuin toinen koipi. Eipä ihme, että toinen koipi ottaa kaiken vastuun ja kuormitus osuu persaukseen. Koko faskiaalinen ketju ihan vänkkyrällään. Söisikö kuppikakkuja ja antaisi itselleen jaxuhaleja? Voisin sanoa sen V:eellä alkavan sanan, mutta sivistyneesti kerron, että tämä tympäisee. Teen viherjuoman, keitän kunnon kahvit ja pyöräytän puolukkapirtelön.

Näillä mennään.

Saan kuitenkin zemppiä. Voin olla edelleen juoksija, treenari lupaa. Olen siis juoksija. Minun vain pitää aloittaa oikeasti nollasta jälleen kerran. Vahvistaa lihaksia, juosta vähän ja laadukkaasti. Kuin kallista kahvia joisi. Okei. Asennoidutaan uudelleen. Eipä tarvitse paljon miettiä, luovutanko vai en. Nollasta aloittaminen on niin tuttua!  Nyt ei päde Haruki Murakamin miete: "Jos juokseminen tuntuu hankalalta, juokse enemmän." Nyt pitää miettiä, että minulle juokseminen on kuin laadukasta kahvia, sitä ei kurota termaritolkulla kuppikakkujen kera. Nautitaan vain kupponen tai kaksi päivässä teelusikallisella kookosöljyä. Juosta laadukas harjoitus kerran viikossa, se oli ohje. Luotan kokemukseen ja asiantuntemukseen. Muu energia ladataan sitten salille ja josko uskallan luvata: ladulle. Kuulemma perinteisellä oisi hyvä mennä. Siinä on meditoinnin aihetta markkinoida tämä kaikki itselleni myönteisesti.

Rauhaisa lumen putoilu, kuin taivaan antama jaxuhali.

Tämä viikko (kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi) on ollut vallan mahtava, töissä ja kotihommissa, niissä vaikka sitten, kun urheilijana olen ollut tauolla. Olen ollut laidasta laitaan, vahva ja energinen sekä myös väsynyt ja salaa vähän surullinenkin, mutta enimmäkseen täynnä kiitollisuutta ja onnea. Olen testannut asenteen voimaa taaskin ja todennut sen mittavaksi. Voinko vain lyödä juoksukengät tiskiin? En varmastikaan tällä elämänasenteella. Tahdon jatkuvasti haastaa itseni pystymään oppimaan, kokemaan uutta, elämään elämää, olemaan hengissä olemisen lisäksi elossa.

Hei Ihmiset, antakaa itsellenne oikein iso halaus, ei mikään jaxuhali, vaan semmoinen, että Huhuu! Ihana Minä! Olen ansainnut tämän päivän parhaana mahdollisena! En pakkokuppikakkuna, vaan ihan oikiana äiteen leipomana pehmiänä tuoksuvana nisuna - siten, että mikään määrä ei korvaisi laatua - vain pieni, ainutlaatuinen siivu oikeaa elossa oloa, kiitollisuutta jostain hyvästä, hetki kerrallaan.

Iso haukkaus Iloa!

Negatiivisen asenteen voima

Pimeää, kylmää, synkkää, tiukkaa töissä. Fb-päivitykset sen mukaisia, muutama reppana koittaa positiivareitten linkkejä jakaa, plaah, ärsyttää. Räntää, vettä ja mattamustaa. Vain märkä asfaltti kiiltää, välillä se jäätyy mataksi ja kaataa kulkijan arvaamattoman kipeästi, todennäköisesti fataalisesti. Väsyttää, palelee, tympäsee, ei jaksa. Ei saa yöllä nukuttua ja aamulla silmä on puolitangossa. Suklaata, sohvaa, mitä tässä muuta jaksaa. "Minä en selviä tästä." - sitä kannattaa hokea peilin edessä itselleen vahvistamaan ajatusta, että ei se tästä.

Keltavihreä negatiivisen asenteen pilaaja. Pilasi tehokkaasti. Totta.

Jatkanko mantraa? Jotta se kunnolla syöpyisi mieleen? Lähtemättä ikinä sieltä pois, että varmasti muistaisin. Voisin hokea sitä itselleni ja muillekin, kun nykyään on hyviä kanavia syöttää sanomaa eteenpäin. Joo, kaamos on arsesta, kyllä mättää, kaikki on ankeaa. Haluanko niin olevan? Jos haluaisin, jatkaisin valittamista. Siinä voisi mennä aikaa, mutta lopulta uskoisin, että kaikki mättää, aina. Mikään ei muutu, on ikuinen maanantai - päivä jota kaikki inhoavat.

Miks mä en inhoo maanantaita, miks!!!

Esimerkki: Luulin ala-aste iästä asti, että minulla on hammaslääkärikammo, koska minulla oli yksi (tai kaksi kertaa) negatiivinen kokemus. Podin sitä, harjasin ikenet verille, että minulle ei tulisi reikiä, että ei haittaisi, jos en kävisi hammaslääkärin tarkastuksessa, koska harjaan. Hoin kammoa kuin mantraa itselleni ja kerroin siitä myös muille aina, kun puhetta asiasta suinkin tuli. En mennyt hammaslääkäriin, harjasin ja pelkäsin ja hoin mantraa. Kävin pakollisten koulutarkastusten jälkeen hammaslääkärissä vasta aikuisena viisaudenhampaan poistossa, kun oli pakko kivun takia. En hoksannut silloin, että ei se niin kauheaa edes ollut. Olihan minulla tämä vaalimani kammo, ei minun tarvinnut nähdä sen läpi. Niin sanoin, toistin ja siksi tunsinkin niin, olin varma. Kammon takia se oli kauheaa. En huomannut, että minua loppujen lopuksi vain jonkin verran nipisteli ja kipristeli, pääsin huolesta ja kivusta ja sain taas terveen suun. Ei, koska olihan minulla kammo.

Sittemmin, noin 12 vuotta myöhemmin, sain vanhemmiltani lahjan. Saisin korjauttaa muutaman hassun amalgaamini (joitten laitoista olin ankaran traumani sydämeeni kätkenyt) pois Aariassa heidän laskuunsa, vaikka nukutuksessa sitten, jos niin ois tarve. Pakkohan tuommoinen tarjous oli käyttää, pelotti tai ei. Nukutuskammosta en nyt vielä puhu. ;)

Ennen "hammastaloon" menemistä mietin, että nyt se pelko saa olla kyllä historiaa. Menen rohkeasti, pelotti tai ei. Olipa se ollut minussa vaikka kuin kymmeniä vuosia, nyt tilanne on uusi. Päätin, että selviän hengissä enkä hyperventiloi. No, jännitti. Vapisutti ja sydän hakkasi. Puudutus sattui ja piti hengitellä keskittyneesti. Mietin, mistä kaikesta oikeasti kauheasta olin siihen mennessä selvinnyt eikä tämä ollut siihen verrattavissa. Löysin muutaman hyvän puolen: minulle tehtiin siinä oikeasti hyvää, ammattilaiset, tuloksena parempi terveys ja saisin pitää komiat valakiat hampaani. Takahampaiden aikoinaan ala-asteikäisen kivuliaasti ilman puudutusta poratut lyijynharmaat paikat vaihtuivat oman hampaani valkoisiin keraamisiin ja tunsin ihan kohoavani siinä tuolissa. Miten hyvää se koko toimitus tekikään! Miten rohkea olinkaan! Minä ihan ite ja reippaana!

Sittemmin en ole enää pelännyt. Oliko koko kammoa oikeasti olemassa? Taisin vain kuvitella, tehdä itsestäni "diagnoosin", toistaa sitä itselleni ja jatkaa mantraa, jotta varmasti menee itseeni perille. Lopulta uskoin ja se esti minua käymästä hammastarkastuksessa vuosia ellei kymmeniä ja sain sillä aikaan itselleni paljon huolta ja stressiä. Totesin koko kammoni fuulaksi, jota olin itselleni syöttänyt. Se oli kai helppo ja turvallinen tapa olla kohtaamatta totuutta. Minulla ei ole mitään kammoa, olin väärässä. Sitä ei ole ikinä ollutkaan. Itse hokemillani pidin sitä yllä ala-asteesta nelikymppisikään asti. Oikeasti sitä ei ollut olemassa.

Samantyyppinen asia on piirtäminen. Opettamisen elämäntyössäni sen huomaan usein ja omaan myös sukukokemusta. -Minä olen huono piirtämään, päätetään ihan ääneen ja sitten ollaan huonoja piirtämään. Se on jotenkin geeneissä, sitä ei voi mitenkään treenata, harjoitella, opetella tekniikoita ja erilaisia taiteellisia itseilmaisutapoja. Sitä vaan ollaan huonoja piirtämään eikä sille voi mitään tehdä, koska on synnytty sellaisiksi ja se on sukuvika, joka jatkaa kulkuaan, koska lapsi kuulee rakkaan perintömantran: minäolenhuonopiirtämään - hän sitten tietää itsekin olevansa huono piirtämään jo ihan juuriltaan. Hyvässä lykyssä hän on vielä tämän lisäksi hammaslääkärikammoinenkin. Ei voi mittään! Huonot kortit. Minkäs sille tekee. Jos lapsi sattuu silti olemaan hyvä piirtämään, hän on suvussaan poikkeuksellinen oikku. Oikeasti hänellä on ollut todennäköisesti valikoiva kuulo ja mantra on mennyt ohi.

Se mitä hoen, mihin uskon, tulee todeksi. Uskoin todellakin, että minä en osaa ja jaksa juosta. Juoksin sitten kaksi maratonia. Ei pitänyt paikkaansa. En uskaltanut tuoda itseäni julki ihmisten edessä, minusta tuli opettaja ja lauloin monenmoisissa tilaisuuksissa yksinlaulua. Olin kehno hiihtämään, mutta hiihdin toki Vuokattihiihdon kolmenkympin lenkin kovassa tuiskussa. Hoin silloin, että Helou maaliviiva, täältä tullaan!

Sittemmin hoen ihan muunlaisia asioita.. Hammasjuttu on vain yksi esimerkki, koska haluan havainnollistaa asiaa. (Samoin piirtäminen, eivät tietenkään päde kuin vain aika moneen.) En väheksy toisten kammoja, mutta itseni kohdalla sitä ei tosiaan ollutkaan, ikinä. Olin vakuuttunut, koska hoin sitä itselleni ja kerroin vielä muillekin ja sitten tajusin, että mittään ole pelännytkään, vältellyt vain mantran varjolla ihan hyvää juttua.

Seuraavaksi taidan nousta jonnekin sfääreihin. Ihan siksi, koska olen tähän asti hokenut itselleni, että pelkään korkeita paikkoja. Pelkäänkö minä niitä aivan oikeasti? Mistä minä oikeasti tiedän? Miten voisin tietää! En ole vielä käynyt korkealla ilman, että miettisin etukäteen pelkääväni. Seuraavan kerran, kun tarjoutuu tilaisuus turvallisella tavalla, kokeilen. Ehkä minulla ei ole myöskään korkeanpaikankammoa vai mitensekirjoitetaan? ;) 


Hei, kamoon! En ole oikeasti niin väsynyt, että en jaksaisi lähteä kävelylle ulos tai mennä salille. Siellä sitten ei kuitenkaan voi muuta kuin tehdä treeninsä ihan reippaasti, kun muut näkevät - silloin ei väsytä läheskään niin paljon, jaksaa nostaa pari kiloa enemmänkin. Jokuhan näkee, fyysiset rajoitukset ovat silloin paljon vähäisemmät. Miksi sitä ei jaksaisi? Miten pimeys ja märkyys siihen vaikuttaisi. Jos ei kukaan näe, voi sitten ihan antaa mahan ulkoistua ja olla lötkö - kukaan ei näe, ihan sama. Vai onko? Itse näkee itsensä.

Ei jaksais salille, kun on niin pimeää ja märkää ja niin marraskuu. Salilla on kuivaa ja valot ja marraskuu.

 Sohva tuntuu oikeasti superihanalta vasta, kun siihen menee lepäämään liikuttuaan. Kotona on mukavampi olla sitten, kun on reippaillut, ulkoillut tai vaikka saleillut. Tuon kaiken voi kyllä muuttaa, kun muistaa miettiä, että ei pysty eikä jaksa ja on oikeutettu kaikkeen kurjuuteen. Valinta on jokaisen oma. Negatiivinen asenne, se kantaa, ihan niin kauan kuin itse tahtoo - ja niin pitkälle.

Valinta on omamme. Minä en tarkene mennä avantoon niin kauan kuin kuvittelen ja pohdin, että kylmä vesi käy kipeästi enkä minä oikein joudakaan sinne iltaisin. Minä pystyn menemään sinne heti, kun päätän mennä. Päätän, että pulahduksen jälkeen olo on mahtava. Stressi lievittyy, korvaa ajan, jonka sen hetken olin "muilta pois". Minä menen sinne tässä kuussa vielä.

Okei, se tulee käymään kipeästi, mutta sen jälkeen palkitsee. Minulla ei ole kammoa.

En pysty olemaan negatiivisuuden airut. En vain kykene. Minusta ei ole siihen. En voi vihata marras-joulukuuta, en voi inhota märkiä ja harmaita rauhallisia iltoja. Minusta ei vain ole siihen. Minä tiedän negatiiviisen ajattelun voiman ja en vain kykene tähän. Kaamosmasennus ei onnistu eikä pimeässä sohvaperunointi ja matalapaineessa mässäily. En yksinkertaisesti pysty siihen. Negatiivisen ajattelun voima on niin valtava. Mantranani En pysty ottamaan vastaan kaamoksen kylmänjähmettävää syleilyä. Minkäs minä sille voin. En vaan pysty. Minulla lienee vähintään kaamoskammo. Tai ainkin hoen siihen liittyvää negatiivista mantraa: En kykene kaamosmasikseen, hyvä tavaton! En kykene. Pitäiskö minun muuttaa asennettani? Ehkä sitten pystyisin. Asenteen voima on iso.

Paras on vasta tulossa. Valitettavasti. Kaamos taittuu ja tilalle tulee kevätväsymys. Sitä tulemme vaalimaan. <3

Vaikea viikko - mistä voimaa, kun voimailu (ja arkikin) tökkii?

Piriformispakotuksen myötä tuli rajoituksia liikuntaan ja öistä valvomusta. Se ei ole mitään uutta, olen ollut aina herkkäuninen ja herkkä reagoimaan asioihin univaikeuksin. Sain itselleni sitten oikein kierteen, olinhan päättänyt nukkua enemmän ja paremmin kuin aiemmin. Uni karkasi. Mistä silloin saa voimaa, kun on nukkunut niin surkeasti, että ei voi ottaa voimaa kuulasta, levypainoista tai reippaasti lastatusta painopakasta saatikka, että on tuomittu olemaan muutaman viikon juoksu- ja kyykkäyskiellossa?

Helppoa ruokaa nopeasti valmistettuna rauhassa nautittuna. Lautasen alla Anna-lehti.

 

 

 

Syödään hyvin. Maustetaan kana pannulla nopeasti ja tulisesti, sillä aikaa, kun lempeä riisi kiehuu. Pilkotaan paprika rouvvilla kädellä. Syödään rauhassa ja rennossa asennossa. Hitaasti ja ansaitusti. Periaatteena: ruoan valmistus käden käänteessä, syöminen hitaasti ja nautinnollisesti. Väsyneenä erityisesti ansaitsen terveellisen ja stressittömän ruokailuhetken ja mitä ravitsevimman evään.

Rakkaiden appivanhempien aikaansaannoksia.

Juodaan aamulla kirkasvalolampun äärellä puoli litraa vihreää taikajuomaa. Vaikka tuntuisi, että ei se sitruuna puserru, kyllä se pusertuu, jaksaa, jaksaa - sen jälkeen saa heti istua. Kirpeä hedelmä reippaasti puoliksi vaan, terävällä veitsellä ja pusertimen ympäri muutama kiekka. Vehnänorasta ja vettä sekaan. Siinä se menee mukavasti, kun odottelee, että kookosöljy kahviin sulaa. Niin vihreää, että virkistää, samalla kun vetää rajauksia yläluomeen. Muistetaan ne marjat sitten, kun silmät alkaa olla piirretyt paikoilleen. Rotteinia mitallinen ja sheikkeri soimaan. Kohta on eri olo!

Maailman kauneimpia näkyjä: kunnon halkopino. Kiitos Äiti ja Isä <3

Nautitaan lämmöstä. Elämän peruselementeistä. Poltetaan puuta, tuijotetaan tulta, loikoillaan löylyssä. Yksin ja yhdessä. Annetaan kuuman suihkun virrata iholla. Sukelletaan hetkeksi kylmään. Hierotaan ihoa karheanpuhtaalla pyyhkeellä.

Kuva: Virpi Karjalainen

Tehdään ystävän kanssa kävelylenkki järven ympäri. Peilataan veden pintaa. Puhutaan kaikesta ja kävellään samaan tahtiin. Ei kiirehditä eikä hidastella. Hengitetään hetkeä. Elvytään. Otetaan happea.

 

 Tehdään tuoksuvia valopirtelöitä, nautitaan sokaisevan kirkkaina. Mietitään mukavia. Karkoitetaan huolia ja murheita muistamalla positiivisen asenteen voima. Kuunnellaan hiljaisuutta ja musiikkia. Keskitytään vaikka tekemään kymmenen minuutin keittiösiivous, jotta kynttilällä on kiiltävä alusta loistaa. On aamulla onnellisempi olo.

Halataan ja pussataan. Ollaan lähellä. Puhutaan mukavia ja kehutaan toisiamme. Kiitetään myös itseämme. Silitetään ja peitellään. Kyynelkin saa tulla. Sitten se kuivataan. Annetaan hyvänyön suukkoja. Aikuisten kesken suudelm(i)a ja rutistellaan hullun lujaa. Pidetään kädestä kiinni. Hengitetään hiusten tuoksua, kääriydytään peittoon ja mietitään, miten kaukana on kavala maailma, kun sade hakkaa yläkerran kattoon. Ei ole mittään hättää!

Hempeä aavistus elämäni joulusta?

Katsellaan kauniita asioita. Ei unohdeta haaveilla. Kuinka kaunista ja kuinka paljon hyvää onkaan juuri nyt. Kuinka paljon ihania asioita onkaan vielä tulossa. Niin hyvää, niin kaunista kuin nyt onkin, uskalletaan luottaa tulevaan. Pelko pois. Kiitollisin mielin. Kiitos tästä ja huomisestakin, jo valmiiksi. Kell' onni on, se onnen näyttäköön.

Iso pipi ja herttaisia himoja

Viime viikolla vietin syyslomaa ja 9. viikkoa uutta elämäntapaa. Lomasuunnitelmiini kuului liike, lepo, lukeminen ja kotihommat. Lomasää vaihteli, yllättämättä lainkaan, kirkkaasta timanttilumisesta pakkasesta mustaan maahan hakkaavaan rankkasateeseen ja paksuun hernerokkasumuun. Se ei vaikuta mitenkään, jos olen päättänyt, liikun. Pukeudun sään mukaisesti ja menen. Jos tässä maassa jää odottamaan sopivan kaunista ja miellyttävää säätä, voi liikkua ehkä noin kymmenen kertaa vuodessa.

Juoksin.

Nostelin.

Ostin nameja.

Söin hyvin ja terveellisesti. Herkuttelin, myös mielenterveydellisesti. Siis aika paljon suklaata, mustana. Söin myös yhden tortillapohjan päälle tekemäni pizzan Aura-juustolla. Maistui hyvältä. Perjantai-iltana skoolasin ystävän kanssa luomuviinillä Vain Elämäätä katsellen. Se oli vallan mukavaa. En kuitenkaan tarvinnut mitään kurinpalautusta tai palaamista ruotuun, niin  kuin entisessä elämässäni kutsuttiin "lankeamusten" jälkeisiä kurituskuureja. Seuraavana aamuna tein vain normaalisti vihreän sitruuna-MSM-juomani, kupposen kaffia ja marjaisan smoothien. Ihan kuin mitään kummallista ei olisi tapahtunutkaan. Elin siis elämääni.

Luin kehittävää kirjallisuutta.

Kahdeksan kampanjaviikkoa oli takana ja olin kirjoittanut tuloksistani blogiini. Pikku Taistelija mainittiin Kukan blogautuksessa Haluan olla minä-kampanjan tuloksista. Sain erityispalkinnon. Olin ja olen siitä ylpeä ja onnellinen. Kiitän Kukkaa ja Samia! Ihan kuin ei itsessäni olisi ollut palkintoa piisalle asti!

Tein niitä kotihommiakin. Siivosin, lämmitin uunia, laitoin ruokaa ja jopa ompelin parit verhot, lapsen ja aikuisten makkariin. Lauantaina muistin, että levätäkinhän minun piti ja kun miehelläkin oli vapaata, osasin niin tehdä ihan rennosti. Jes!

Pojat paistoivat makkaraa. Minä sytytin takan. Oli lämmintä!

Lomaviikon jälkeisenä maanantaina ne muutaman kerran jo mainitsemani Better Bodies- kamohousuni olivat vähäsen, mutta selvästi edellisviikkoa löysemmät: jenkkiksiä ei tule ei sitten millään kylkeen enää niillä pöksyillä. Hyvä mieli aloittaa uusi työviikko (viikko 10) onnistuneen loman jälkeen löysemmissä olosuhteissa, mutta muuten hiukkasen kireämpänä ;).

Kaikesta huolimatta elo ei ole terveydellisestikään pelkkää ruusuilla tanssia. Pikku Taistelija on saanut juostua syksyn aikana oireilleen piriformissyndroomansa siihen malliin, että tohtorisetä määräsi parin viikon juoksukiellon ja tulehduskipulääkekuurin. Ei auttaneet jatkuvat venyttelyt, urheiluhieronta ja piikkimatolla nukkuminen. Alkuun se tuntui lähes unelmien murskaantumiselta. Muutaman syvähengityspuhalluksen, kyynelten nielemisen ja kymmeneen takaperin laskennan jälkeen kuitenkin muistutin mieleen, että tuo vanha sotavamma ei ole ennenkään estänyt minua juoksemasta kahta maratonia ja niihin tarvittavia harjoituksia, joten ei se tee sitä nytkään. Hoidetaan vaiva pois alta. Sen kuntoutumisaikanahan sitten jää enemmän aikaa vatsalle, selälle, haballe ja hartioille. Saanpahan vaihteeksi keskittyä niihin ihan rauhassa salilla. Ei tarvitse säästellä voimia seuraavan päivän juoksulenkille, kuten tavallisesti teen.  Minä valitsen, jäänkö sitä surkuttelemaan ja syömään suruuni vai kehitynkö senkin ajan vaikka sitten vähän muussa kuin alunperin olin suunnitellut. Valitsen jälkimmäisen. Kehitys on hyvää. Luen lisää kirjoja ja käyn salilla. Hyvää Halloweenia ystäväiset!

Ps. Kymmenennellä viikolla tein sen! Rakastuin marjoista kirpeimpään. Mustaherukkaan. Sen herttaisempaa herkkua saa pirtelöönsä hakea. Ensi kesänä ei muuten jää yhtään marjaa pensaaseen. Tätä en olisi itsestäni ikinä uskonut, mutta haloo maailma, minä rakastan mustaherukkasmoothieta!  <3

Kahdeksan kaunista kampanjaviikkoa eli tuloksia tiskiin.

Kahdeksan viikkoa uutta tapaa syödä on takana. En ole kokenut varsinaisesti laihduttavani, vaikka toki hoikempi olemus on terveyden, paremman kunnon ja hyvän olon lisäksi iso motivaattori. Minulla on ollut tunne, että lataan itseeni terveyttä ja voimaa. En ole kokenut "repsahduksia", vaikka jossain vaiheessa lisäilin ruokiini avocadoa ja banaania vähän enemmän kuin kilojen tippumisen kannalta olisi ollut tehokasta. Se on lähinnä huvittavaa, ei syyllisyyttä tai katumusta aiheuttavaa. Tummaa suklaata olen nautiskellut lähes päivittäin. Sitten, jos tahdon viilailla ruokavaliota vielä viimeisemmän päälle, vähennän suklaan määrää. En ole vielä päättänyt, teenkö niin. Keho kertoo. Nyt tämä tuntuu hyvältä.

Kaunis purkki tulvillaan terveyttä tyhjeni tänään! Tulos sekin.

Tuloksiani siis:

Hyvä olo ja paljon parempi mieli. Ihana olla ilman turvotusta vatsassa tai muualla kehossa. Nautin siitä, että ruokarytmi on taas hallussa ja keho kertoo, mitä tuntuu milloinkin tarvitsevan. Aamuisin konkreettinen tuntemus on, että tarvitsen sitruunaviherjuomani - slurps vaan, kun kroppa imee kaiken onnen, mitä se tarjoaa. Virkeä olo tulee sen myötä, vaikka olisin uninen herätessä. Yksi parhaita juttuja on, että silmät ovat aamuisin heti kirkkaat ja luomet sileät. Ei tunnu, että pitää smokey eyes-meikillä peittää mitään, vaan sen sijaan korostaa sievästi. Räps räps vaan!



Koen kehittyneeni kehoa kunnioittavassa ajattelussa aimo harppauksen. Aina voi puhua terveyden ja hyvinvoinnin tavoittelusta, mutta usein olen huomannut, että eniten on silti keljuttanut kiristävät vaatteet ja lukema vaa'alla. Viime sunnuntaina mittasin sattumalta verenpaineen, kun kyläillessä tuli mittari vastaan. Paineet olivat laskeneet,sekä systolinen että diastolinen, lähes 10 pykälää  ja pulssikin siinä illan katveessa oli vain 57. Tästä innostuneena mittailin sitten tänään vielä kotona ja viikossa tilanne on yhä parantunut. Tämmöisistä ei olla nautittu kahteen vuoteen. Masennuksen ja lääkityksen myötä ja sittemmin jäljiltä arvot ovat pysyneet koholla kohta pari vuotta. Lepopulssikin on ollut miltei 80 stressitasosta riippuen. Miten iloiseksi tulinkaan! Mikään vaakalukema ei olisi tuonut sitä melkein kyyneliin johtanutta iloa, jonka tämä mittaus antoi. Yleinen tavoite on keskimääräinen verenpainetaso alle 140/85 mmHg ammattihenkilön mittauksissa. Tätä vastaa kotimittausten keskiarvo alle 135/80 mmHg (Lähde: Suomen sydänliitto ry). Mullapa on!

OmRonnnnnnnnnn <3

Ruokaan liittyvät elämykset, oivallukset ja oppimiset ovat olleet palkitsevia. Ilman maitoa ja viljaa oleminen ei ole ollut ollenkaan vaikeaa tai tuntunut kieltäymykseltä, on tullut niin paljon uutta ihanaa tilalle. Uudenlaisten ruoka-aineiden opiskelu on tosi inspiroivaa, olen siitä aidosti täpinöissäni. Kampanjan myötä olen ollut vesi- ja teelinjalla juhlatilanteissakin, helppoa sekin. Vain yksi raskausepäily koko aikana! ;)  Uusia herkkuja ja nautintoja hapankaalista avocadoon, pakuriteestä sitruunaveteen ja ihana, ihana banskulettu mustikoilla kuorrutettuna, sitä en voi tarpeeksi suitsuttaa. Se ravitsee ja on niin herkkua! Kyllä, toden totta, minä olen kuin olenkin oppinut tykkäämään marjoista ja kehoni kitisee, jos ei niitä saa. Jes!

Piti kai kirjoittaa jotain myös ulkomuodosta, silmien lisäksi. Sain siirtyä kahden viimeisen viikon aikana pienempään vaatekokoon. Entiset S-koon paidat eivät enää kinnaa hihoista eikä hartioista ja eikä housujen vyötärölinja tursu muffinssiefektiä. Sporttirintsikoiden kiinnityshakasissa on päästy kaksi pykälää pienempään päin eli kolmesta vaihtiksesta se tiukin on nyt sopiva. Onnea on, kun tissit mahtuvat taas sieviin rintsikoihin! Niitä on kasapäin ollut kaapin pohjalla odottamassa ja nyt taas käytössä.Viime lumien aikana hommatut Better Bodiesin kamokuvioiset "tavoitepöksyt" pääsivät tällä viikolla pitoon. Sitä olin odottanut! Toissatalven villakangastakkikin sopii taas nappeihinsa. Vaatekavalkadi laajenee entisiin vähän pidettyihin kamppeisiin, jää mukavasti rahaa vaikkapa smoothieaineksiin. Ei huono ollenkaan.

Otin aamulla kuvan, en saanut samaa valaistusta, kun on eri koti. Jännä, miten muutoksen näkee itsekin selvimmin kuvassa. Mies kiusoitteli, minkä verran vedin mahaa sisään. Molemmissa kuvissa saman verran eli en lainkaan. Itsepetosta kannattaa tehdä vain hyödylliseen suuntaan kuten houkutella itsensä varttitunnin lenkille ja mennäkin sitten tunti. Kukka kirjoitteli, että kampanja jatkuukin koko kuukauden, ehkä jopa kauemmin ja tuloksista raportoivat ovat mukana Cocovi-tuotepaketin arvonnassa. Ehkä tässä on tulosta yhden arvonnan verran ja kyllä - olen mukana myös jatkossa.
Ai  niin, se paino! Ne tippuneet kilot! Unohdin käydä vaa'alla. Haittaaxe?

Seitsemäs viikko: Henkinen kyykky ja melkoinen määrä tempauksia

Seitsemännen Haluan olla minä -viikon sunnuntaina en voi kehua, että "riisutut pirtelöt" olisivat kiskaisseet vaakalukemani komeaan laskuun. En voi, koska en tiedä. En ole tuijottanut vaakaa. Kaivoin muuttolaatikosta kyllä jalkaani housut, jotka eivät vielä elokuussa olisi mahtuneet viereenkään. Siinä voisi olla vaikka hyvä mittari, että kehon peitoksi tarvitaan vähemmän kangasta. Sitä tapahtuu pikku hiljaa. Palaan tietysti vaa'alle taas joku kerta, nyt odottakoon ihan keskenään jonkun aikaa.
 
Aamupalasmoothieni ovat olleet vaihteeksi juotavia ja ihanan makuisia niistä on tullut marjoja vaihtelevasti käyttäen. Vadelmaiset aamut olivat erityisen mieleenpainuvia - Oi, kirkasvalolampun paisteessa ne olivat riemuvoitto lokakuun harmaasta pimeydestä! Se toimii siten, että päättää nauttia pienistä asioista. Päättämällä.

Väsymys on ollut viikon vallitseva olotila marjoista ja kirkkaasta valosta huolimatta. Palautumaton olo ja ilman syytä särkevät lihakset sekä kipakaksi ärtynyt piriformis. Päätin antaa liikunnan olla niin kauan kuin keho viestii tämmöistä. Tein välttämättömän, pyöräilin työmatkat, treenasin salilla toisia ja käytettiin miehen kanssa koiraa kuutamokävelyllä. Rankkaa mielelle, kun on tavoitteet, mutta jos keho lyö hihnat kiinni, väkisin repiminen ei kehitä. En usko, että pitkästä juoksulenkistä tulisi nautinnollinen ja kuntoa kohottava, jos parin kilsan pyöräily jo vetää reidet veteläksi eikä se myöskään olisi järkevää mukavuusalueen ylittämistä, jos veren maku suussa riuhtoisi menemään. Masentavaa se silti on, siitä en pääse mihinkään. Istuminen tappaa ja makaaminen masentaa.

Ruokailuhommat ovat jo sen verran selkäytimessä, että niiden kanssa ei ole mitään hätää. Ehkä vähän liikaa mustaa suklaata, mutta ei muuta ongelmaa. Viikolla käytyä kiihkeää ravintokeskustelua seurailin jonkin verran, mutta kun se äityi väittelyksi monesta suunnasta, annoin senkin olla. Negatiivisuus on syvältä. Syön ruokaa ja huolehdin sitä perheelleni, sillä edetään meillä. Tiistaina kävin piristävillä ruokaostoksilla oman kylän luontaisputiikissa ja samaan syssyyn tuli ystäväni kautta tilaamani Kotigastronomin lähetys. Loppuviikko juotiin illat sohvalla suklaateetä. Nam!

Lauantaina oli sitten mentävä liikkumaan. Olimme miehen kanssa ilmoittautuneet Ouluun Kuulaleirille ja oppimassa oli tarkoitus käydä, olipa olo millainen oli. Neljä tuntiä täyttä törinää, ihanan hikistä ja huikean innostavaa eikä jaksamisessakaan ollut kovin pahoja ongelmia. Oli meditatiivista olla välillä vain ohjattavana, tehdä mitä käsketään ajattelematta mitään muuta kuin miten saisi kuulan kivutta liikkeelle. Lopuksi toteutui pitkäaikainen unelma: oma ihan oikea kahvakuula, 12 kilon mustikka, joka nyt odottaa hetkeä, jolloin eilisen treenaamisen kipu helpottaa sen verran, että pystyy jatkamaan. Tällä kertaa opettelen, kunnes osaan myös tempauksen tekniikan särkemättä itseäni ja sitten jatkan, koska todennäköisesti tahdon oppia lisää. Keho tuikkii endorfiinejä ja olo on onnellinen.

Se pieni hetki, kun sanoin väsymyksestä välittämättä Kyllä kutsuun iltakävelylle ja se isompi, kun vapaa-aamuna kello soi ja ajettiin 120 kilsaa päästäksemme ähkimään rautaista palloa pään päälle - niissä piilee aarre. Liikkuminen on ihmisen luonnossa, sen verran fyysisiä olentoja ja luolamiehiä/naisia olemme, ainakin itsessäni sen tunnen. Liikunta on kaunis asia, josta on ihastuttavaa innostua aina vain uudelleen. Veri kiertää ja sydän on lämpöä täys.

Pikapakuria, Pirkka-suklaata ja riisuttua pirtelöä - jumituksen ydin ja siitä yli.

Välillä - tai aina - on kiire. Joskus ei jaksaisi, koska väsyttää, palelee ja laiskottaa. On ärtynyt ja stressaantunut olo, ei nappaa ja sekaan vielä muutama muuhun houkuttava muuttuja. Nuo fiilikset olen oppinut ohittamaan vuosien harjoittelulla, mutta se ei tarkoita, etteikö niitä silti tulisi. Maanantain juoksulenkille vääntäydyin, se oli kylmää, nihkeää ja tahmeaa. Loput kaksi kilsaa jouduin revittämään inhottavan täysillä, vaikka ei ollut energinen olo, jotta lapsi ei joutuisi odottamaan oven ulkopuolella kotiin pääsyä - avain oli unohtunut. Muistan aina, että liikunnan jälkeen ei harmita, että tulikin tehtyä mokoma lenkki. Tiistaina saman tyyppinen taistelu salille lähtiessä. Voitin senkin ja tein loppujen lopuksi tehokkaan treenin. Jossain välissä muistin, että olin aivastellut päivällä pariin kertaan ilman järkevää selitystä ja palelin tavallista enemmän. Lihaksia oli särkenyt jo ennen treeniä. Hmm!

Tarvitsin näitä!

Vierailin siis jälleen kylämme Luontaishoitola AinoKyllikissä. Harmittaa, ettei Kyllikillä ole nettisivua, olisi mukava linkittää, upea valikoima kaikkea ihanaa ja terveellistä pienessä puodissaan. Vaikuttavaa ja suloista kuin purkillinen Pikapakuria; tuo jumalten & jumalatarten juoma on niin nopeaa, hyvää, pehmeää ja maistuu lohdulliselta, ettei se voi muuta kuin hoitaa ihmistä. Clipperin sitruuna-inkivääriteestä tuli niin suosikki, että tämän viikon vihreän teen tilalla on ollut aika lailla keltainen tee. Mielettömän namia! Minulla ei ole "sitä on taas liikkeellä"-flunssaa eikä minulla ole flunssakausi, minua on siunattu tai sitten olen osannut toimia siten, että minulla on suhteellisen hyvä vastustuskyky. Kampanjan myötä olen saanut siihen lisää tehoja. Tykkään!

Keskiviikko on nykyään Voimaryhmä-päiväni naisille:  Enemmän voimaa, vähemmän mehukeittoa. Oma kiireinen ateriani paria tuntia ennen treenejä sisälsi ruusukaalia, kanaa ja tomaattia. Maistui keltaisen teen kera. On innostavaa nähdä iloisia, hikisiä sekä keskittyneitä kasvoja ja voimaa kasvavia kehoja tekemässä treeniä yhdessä. Saan siitä voimaa! Olen onnellinen ryhmästäni. Hyvä, että uskalsin lähteä pitämään näitä tunteja!

Mietteitä keskiviikon tiimoilta. Kuva: Internet.

 

Torstaina sain kahden tunnin urheiluhieronnan. Pidin itseni enkä kiljaissut kertaakaan. En perusta sivelystä enkä hivelystä, hierojan pitää irrotella lihakseni luistani kunnolla ja näin tapahtui. Pinkeä piriformikseni sai erityiskäsittelyn. Todellakaan sinä iltana ei enää tehty muuta kuin ripusteltiin uudet verhosysteemit alakerran ikkunoihin - enkä kokenut itseäni erityisen vahvaksi sillä hetkellä - ja sitten levättiin, juotiin teetä ja syötiin suklaata. Pirkan mustaa tällä kertaa, kun ei "virallista" syysherkkua ollut saatavilla. Pitääkin muistaa mainita asiasta Kyllikille :D

Kun painoni  Palkinto olet sinä - teemaa pari viikkoa elelleenä tippui sen kolmisen kiloa, ollaankin siinä samassa sitten jöllötelty. Mittanauhaan ei tullut silloin alussa tartuttua, joten sulaneiden senttien määrää en tiedä, mutta näen ne kyllä pelkällä otsallanikin. Mutta ja koska keveämpi juoksuaskel - minulle tärkeä tavoite - vaatii keveämmän kehon ja sitä kohti menen. Perjantaina piti ihan pohtia, mikä nyt jumittaa. Kampanjamme keulahahmo Kukka ajan hermolla jälleen kerran sattui sopivasti kirjoittamaan osuvan tekstin: Kun mikään ei riitä. Ystävänkin kanssa asiaa pähkäiltyäni tajusin rakastuneeni liikaa banaaniin ja vielä enemmän avokadoon. Niillä ei tietenkään kukaan itseään ole lihottanut ylipainoiseksi, ainakaan pelkästään niillä, mutta jos niitä joka smoothieen tunkee, paino näköjään pysyy minulla samassa.  - Okei! Tänään lähti päivä käyntiin riisutulla smoothiella: proteiini, marjat, hippipulverit ja vettä. Tulevan viikon vieläkin nopeampi aamiaisresepti on luotu ja juotu.

Mokaansa voisi tietysti jäädä harmittelemaan, mutta päätin suhtautua asiaan mielenkiinnolla. Onpahan jännää odoteltavaa, tiedä mitä viikko seiska saakaan aikaan! Tämä kampanja muokannut ajatteluanikin kehoni lisäksi. Uskallan tässä vaiheessa jo sanoa, että hyvinvoinnin kohotus on jotain aivan muuta kuin aikoinaan kaikki ne rasvanpoltto- ja lihaksentuplaustehodieetit, joista viimeisimpiä kuvittelin pystyväni noudattamaan ikuisuuksiin. Tämäkään ei ole ihmelääke bikinikuntoon eikä oikotie onneen, sellaisen metsästäjille en voi tätä mainostaa, mutta olen viikko viikolta tyytyväisempi olemukseeni, terveyden tunteeseen, siihen, että lähdin tähän mukaan - siihen, että joka päivä teen itselleni hyvää.