Kokkausta ja kookoskahvia, tykkään!

Kun neljäs Haluan olla minä -päivä (eilen torstaina) kääntyy iltaan, minusta tuntuu, hmm, jännältä. Jotain on oikeasti tapahtumassa. En ole varma, kumpi on saanut enemmän tuuletusta, pää vai kroppa. Olo on erilainen.  Parina yönä nukun levottomasti, torstaina herään vähän kahden jälkeen saamatta enää unta, positiivisen ajatushurrikaanin pyörteissä. Ahmin tietoa ja aivolohkot pyörähtelevät akseleidensa ympäri, laskevat yhteeen palasia, joita luen Kukka Laakson ja Sami Sunvikin kirjoituksista, toisten blogeista, kirjoista, lehtijulkaisuista, mistä ikinä. Liitän palaset kehoni kertomuksiin nyt ja menneinä vuosina, kuva alkaa hahmottua. Yhtä äkkiä kaikessa on järkeä, enemmän kuin ennen. Olenko nyt löytämässä sen, josta sanotaan, että "hei, tää on se mun juttu"! Perjantain vastaisena yönä nukun makeasti melkein 8 tuntia.

 

Olen ihastunut hurjannäköiseen aamudrinksuuni, minä, joka en voinut vielä ennen viime sunnuntaita laittaa aamuisin suuhuni mitään ennen maitokahviani, koska ensin juotuna kahvi maistuu parhaimmalle. Tähän on siitä huolimatta helppo rakastua. Huomaan, että runsas vedenjuonti helpottaa jopa meikkausta: silmäluomen ylärajaus on helppo tehdä sileälle luomelle. Siitä ei tule katkoviivaa, sellaista, joka tulee kuivuudesta kärsivän kehon iholle. Tiesin kyllä tämän entisten "projektieni" kokemuksista, mutta viime ajat vain yritin juoda riittävästi vettä, nyt juon. Vaikutukset näkyvät ja tuntuvat parissa päivässä.

Kevään ja kesän olen väsynyt, loman ajan nukun pitkään melkein joka aamu eikä mikään uni ole tarpeeksi. Lohduttaudun, että ehkä on oikeutettua reilun 40 vuoden univaikeuksien jälkeen vähän nukkuakin. Silti minua mietityttää, mitä tämmöinen tarkoittaa ja hivenen pelottaakin. Nyt neljänä aamuna tällä viikolla olen pitkästä aikaa oma aamunvirkku itseni ja herään ennen kukonlaulua. Näen tiistaina elokuun auringonnousun livenä vähän viiden jälkeen järvisillalla ja kurkipariskunnan suunnittelemassa etelänmatkaansa. Juoksen tutun lenkin ja tulee napakka olo. Viikon toinen juoksulenkki! Keskiviikkona kikkailen aamun ajankuluksi kauneimman aamiaiseni. Torstaina menen salille ennen kuutta ja perjantaina kirjoitan blogiini muutaman rivin aamukuudelta kookoskahvia juoden. Olenko jo hiukan enemmän minä?

Olen minä ennenkin paloitellut ja pilkkonut, välillä oli se joka gramman punnitsemiskausikin. Nyt se aika tuntuu tylsältä, puuduttavalta kieltojen ja käskyjen viidakolta. Nythän minä saan syödä ihan mitä haluan: kasviksia, lihaa, kanaa, kalaa, hedelmiä, pähkinöitä, suklaata ja noh, haluan minä marjojakin, smoothiessa ainakin. Koko viikolla en syö kahta samanlaista ateriaa. Innoissani tutkin, luen ja testaan uusia raaka-aineita. Enkä minä ole mikään synnynnäinen kokki, vaikka olen ihan hyvä tekemään pizzaa, pottumuusia ja makaronilaatikkoa. Välillä tahdon kuitenkin päästä mahdollisimman helpolla eli tehdä pikaruokaa. Lämmitän mikrossa aiemmin paistamani kanafileen ja lastaan sille kaveriksi kurkkua ja melonisiivun. Muutaman pähkinän syön jälkkäriksi suoraan pussista ja juon sitruunavettä päälle .

Meni noin 30 vuotta, että opin tykkäämään raa'asta kalasta eli suolatusta lohesta, mutta opin opettelemalla. Kylmäsavusellaisesta tuli jopa herkkuani herkkuani ja sushista, totta kai. Avokadosta sellaisenaan tykkäämiseen tarvitaan ekan lisäksi toinen maistamiskerta ja kas, tykkään. Samoin käy kookosöljyllä maustetun kahvin kanssa, entisen rasvattoman maitokahvin sijaan. Sen olin kahviini opetellut lorauttamaan aiemman kevytmaidon sijaan pari vuotta sitten ja kevytmaidon aikoinaan tuoreen lehmänmaidon sijaan kauan sitten. Tämän uusimman muutoksen opin nopeimmin ikinä. Kyse on asenteesta: koska olen uteliaan innostunut, kokeilunhaluinen ja halukas oppimaan, opin. Se tuntuu ja maistuu hyvältä. Minä en yritä, minä teen.

Kaunein tekemäni aamiainen, jossa söin toisen kerran avokadoa "raakana".

Matkaa takaisin minuksi on taitettu nyt viisi päivää. Minulla on  huikkea flow ja hivenen tiedon mukanaan tuomaa tuskaa, tarve saada läheisillenikin terveempää ruokaa. Perheessämme on tehty pieniä rajauksia siitä, mitä jääkaappiimme ei enää tulla tuomaan.  Vaakakin kertoo jo pienempää lukemaa. Tunnen käsin koskettamalla ja näen peiliin katsomalla, että jenkkakahvat eivät ole tykänneet näistä päivistä, ovat selvästi näivettymään päin. Minä puolestani olen tykännyt ja  tykkään. Minulla on kaikkea, minun ei tee mieli mitään ylimääräistä eikä minulta puutu mitään.  Olen virkeä, energinen, elämänhaluinen ja nautin matkanteon mukavuudesta . En ole dieetillä, minä ainoastaan syön terveellisesti.

                                                                   

Takaisin minuksi - matka alkaa!

Olen seuraillut Kukka Laakson blogia jo pitkään ja lukenut hänen VarpuTavin kanssa tekemänsä Maanantaisoturit-kirjan, moneenkin kertaan sekä ollut hänen kahvakuulakoulutuksessaan Suomussalmella. Kukka sai minut yllytettyä koulutuksen lopuksi kahvakuulakisaan ja vaikka en sijoittunut, aloittelija kun olen, sain häneltä sisukkuuspalkinnoksi upean kassillisen Biokia-tuotteita sekä virallisen kahvakuulakisatulokseni nettiin. Huikea juttu!

Lokakuussa 2011. Kuva Kukka Laakso.

Haluan olla minä- kampanjan eka päivä hurahti käyntiin vauhdikkaasti. Ensin se pahin, äkkiä ja liikoja miettimättä, kuten avantoon ekan kerran tulee mennä eli puntarille ja bikinikuvien ottoon. Ne kertoivat, että olen todella oikealla tiellä osallistuessani tähän kahden kuukauden kamppikseen. Kahden kuukauden siksi, että olen (nykyään) hyvä houkuttelemaan itseni kokeilemaan uusia asioita, jopa pelottaviakin. En vielä kerro Pikku Taistelijalle, että luvassa saattaa hyvinkin olla paljon pitempi suhde tämän Palkinto olet sinä-ajatuksen kanssa. Se selvitköön sitten aikanaan, kun hänet on juksattu tarinan tämän luvun läpi ensin.

Tuskaisimman osuuden oltua ohitse, aloitin: isosti vettä, kupponen kahvia ja aamupalaa. Heti syödessä hyvä mieli ja fiilis, että teen asioille jotain. Asioille, joihin en ole tällä hetkellä tyytyväinen. Ensimmäiset askeleet ovat otetut, joten alamäki ei enää jatku enkä ole enää nollapisteessä. Lähtöviiva jää taa ja suunta on eteenpäin. Ihan noin vain, heti tänään!

Työpäivän aikana salaattisen ja jauhelihaisen lounaan lisäksi juon yhteensä litran haudutettua vihreää teetä ja muutaman mukillisen vettä. Eihän se tunnukaan yhtään vaikealta! Huomaan, että kehoni on janoinen. Entinen määrä ei siis ole ollut riittävä, nyt annan sille lisää tarvitsemaansa. energisyys kasvaa selvästi ja olen pirteämpi kuin aamulla.

Töitten jälkeen menen paikalliseeen luontaistuotekauppaan AinoKyllikille ja ostan sieltä ihania herkkuja. Kaikki eivät ole Lifen tai Cocovin tuotteita, mutta en malta odottaa, vaan ostan vastaavia muun merkkisiä tuotteita nettitilausta odotellessani. Sattuu olemaan alennusprossapäiväkin, wow! Pääsen näillä hienosti alkuun.

 
Sitten kirmaan helteiseen säähän juoksulenkille. Aurinko paistaa ja Bon Jovi soi. Tunnen, että olen liekeissä. This girl is on fire! On niin hyvä mieli, että on vaikea pitää vauhti rauhallisena juoksuohjelmani tämän päivän kuvion mukaan. Ajatuskin juoksee ja mietin tulevaa kahta kuukautta. Tällä kertaa en yritä, vaan teen. En yritä syödä hyvin enkä yritä liikkua, vaan teen ne, molemmat. En yritä lisätä veden juontia ja unen määrää, vaan juon enemmän vettä ja menen nukkumaan riittävän aikaisin. En yritä, teen! It's my life!






Lenkiltä tultuani juon puolenlitran sheikkerimukillisen vettä, jossa on Molkosania ja ohranorasta vastaavaa viherjauhetta ja se maistuu yllättävän hyvältä (aamujuomaan minulla ei ollut vielä lisätä näitä namusia, siksi teen sen nyt) Enempi vielä tuntuu, että juon itseeni lisää terveyttä ja elinvoimaa. Sen jälkeen käyn suihkussa ja teen vihdoin smoothien. Muistan tallentaa kuvan mustikkaisesta bananiunelmastani vasta, kun puolet herkusta on ryystetty. Miten namia!

Sitten pikainen meikki naamaan ja kauppaan. Sitruunoita, avokadoja, kaalia, porkkanaa, päärynää, melonia, manteleita, pähkinöitä, banskuja, 100% tyrnimehua. Ostoskassi ei maksa läheskään sitä, mitä kuvittelin. Kaikkiko tänään ovat päättäneet ilahduttaa minua! Hymy sen kun levenee, kun mies kotiin tullessaan sanoo, että olenpa energinen ja hyväntuulinen. Niin olenkin, totta. Ruoka odottaa valmiina häntä ja lasta, koska se on reilua, kun pääsen ennemmin töistä. Sekään ei ole ylivoimainen tehtävä, sovellan osan omasta ruokavaliostani ja lisään siihen semmoista tavaraa, mitä he kokevat tarvitsevansa. Ei tähtitiedettä lainkaan, vaan hyvän mielen tuottamista rakkaille myös. Ennestäänkin onneksi tuttua touhua.

Omasta päivällisestäni tulee herkullinen. Lohta, kasviksia, melonia ja muutama pähkinä, yrttimaustetta sekä tujaus oliiviöljyä. Kyytipojaksi vettä. Ravintolatason annos, mietin ja nautin. Illalliseksikin TEEN jotakin tosi hyvää(tekevää).

Tämä tuntuu mukavalta! Olen hyvin innostunut ja motivoitunut. Kampanjassa on parasta, että kyseessä ei ole ihmedietti eikä mikään hätäisesti rantakuntoon- paasto vaan tervettä evästä, jota voi syödä lopun elämänsä. Kukan blogissaan kirjoittama "hyvinvoinnin kohotus" viehättää minua ajatuksena. Sen juuri tahdon tehdä ja tiedän, että siinä se kevenee tuo juoksulenkillä kannettava taakkakin kummasti. Pikku Taistelija is back! Tulee olemaan mahtavaa olla taas minä!

Iso Musta Mörkö ja Uusi Onni - eli jenkkakahvojen näyttävä paluu

Syyskesä 2011. Iski Iso Musta Mörkö, tunnetaan myös nimellä masennus, miekkoinaan sekä yksityiselämän rankkuus että työuupumus. Vahvoista abseistani huolimatta musersi selkärangan. Pitkäksi povatulla sairaslomallani vielä marraskuussa 2011 juoksin kympin 51 minuuttiin ja tein vikan yli 20 kilsan lenkkini - varmastikin juuri siksi pääni pysyi kaikelta itkulta siinäkään kuosissa, mutta vain siihen asti. Joulukuussa alkoi pissatulehduskierre, jonka jälkeen makasin alasti tukka rasvassa peiton alla kuukausia peläten omaa varjoanikin. Ruoka ei mennyt alas, paino sen sijaan liiankin. Kuulin Viikatemiehen kutsuvat kuiskaukset ja teki niin mieli tarttua luiseen käteensä. Syvyyksistä Pikku Taistelija kuitenkin nousi, nakkeli peitot päältäni, raahasi suihkuun ja kurkotti oljenkorteen. Helmikuussa 2012 muutin pois, omaan kämppään itseni ja poikani kanssa.

Toiminta-asu helmikuussa 2012

Toipuminen pääsi alkuun, hyvin hitaasti, välillä askel eteen ja kaksi taakse. Ensin edelleen nukuin päivät, kun lapsi oli koulussa. Illat esitin reipasta äitiä kännykkään ajastetun herätyksen turvin vaistojen varassa. Hiljalleen jaksoin laittaa taas ruokaa ja syödä sitä. Kevättalvella aloin hissutella hiljaisilla kauneuskävelyillä ja toukokuussa hölkkäilin vitosen lenkkejä, jopa yhden 20 kilsaisenkin (kun tahdoin kyetä!) - tosin sen jälkeen piti pitää lepopäiviä viikko.

Kesällä elämääni astui Uusi Onni, Oma Tahto ja muutin takaisin kotikuntaani, maailman keskipisteeseen, Hellilän taloon. Mietin Kaija Koon sanoin, Erinin äänellä: "Mun pakoni loppuun juostu on!" Helpotuksen ja huolenpidon myötä en huomannut, että turvan tunne ei tarkoita sitä, että varsinainen juokseminen olisi juostu loppuun. Jouluun 2012 mennessä olin toki jaksanut tehdä opettajan työtäni jälleen puoli vuotta, jatkaa PT-opintojani Trainer4you:ssa, hemmotella rakkaitani hyvillä herkuilla - ja peilin mukaan siinä sivussa itseänikin, mutta kas, sali ja lenkit, ne olivat unohtuneet huomiseen ja seuraavaan maanantaihin.

Tammikuussa 2013 aloitin Superdietin ystävän kanssa kimpassa meiningillä, että nyt muuten lähtee. GFG:t ja Litethän olivat jo syötyä kauraa. Ruokarytmi palasi, kävin salilla ahkerasti, juoksentelinkin jokusen lenkin viikossa, vaikka ei saisi, ettei lihas vaan katoa. Lihasta varmastikin oli enemmän kuin ikinä, vaan sisäinen palo (pallo?) oli hukassa. Keväällä sain tarpeekseni, poistin Fitfarm-tykkäykseni, en vaan jaksanut katsoa ennen-jälkeen-kuvia, jotka päätyivät aina Fitness-kisa-posetukseen. Niissä ei koskaan kerrottu, mitä sitten tapahtui. Kuinka monta burn outia tai entistä enemmän sekaisin mennyttä kehonkuvaa, aineenvaihduntaa tai itsetuntoa siitä seurasi. Mulle riitti.

Jenkkakahvat mallia elokuu 2013

Kesän 2013 keskityin juoksentelemaan mukavuuskynnykseni sisällä olevia pikkuisen alle 7 kilsan järvilenkkejä, uimaan, nauttimaan helteistä, lapsesta/-sista, Rakkaasta, ystävistä ja tojen teolla myös kesän hetelmistä ja sen kyllä huomaa. Papereita vaille valmis PT ja kohta pitää aloittaa kansalaisopiston treenien pito ikään kuin esikuvana ja inspiksenä toisillekin. Voi hyvä ihme tätä KESÄUHKEUDEN määrää! Levikset repee!

Se on siinä. Tänään otettu tilannekuva. Olen 163 cm pitkä enkä vielä paina 85 kiloa, mutta vielä on kesää jäljellä. En ole luovuttajatyyppiä. Saatan miekansivalluksen saaneena maata jonkun aikaa maassa henkeä haukkoen, mutta nousen yhä uudelleen ja tappelen. Maanantaina 26.8.13 se alkaa taas. Olen mukana Kukka Laakson blogihaasteessa ja tarinani jatkuu.  Siitä tulee kuulema marjaisaa (tarkoittaa, että mulla menee toinen silmä kirpeydestä kiinni) ja hauskaa. Sehän sopii! Hyppää kyytiin ja seuraa mua! Määki kerta alan sua.

Ikuisessa jojossa? Enemmän seurauksista - ei niinkään niiden (teko)syistä.

Talvi 1997. Olen 27-vuotias luokanopettaja. Kävelen vähintään 11 km/pvä, mieluummin 15 km. Kävelen, koska jostain oudosta syystä en jaksa enää juosta. Juon aamiaiseksi kahvia, syön lounaaksi salaattia tai raastetta, iltapäivällä omenan ja iltapalaksi näkkileivän tomaatilla ja kurkulla. Olen 163 cm pitkä, painan hieman alle 47 kg ja olen vielä vähän liian paksu. Huomaan, että hivenen muodokkaammilla kanssasisarillani tanssilattialla on pakarat ja rinnat, toisin kuin minulla ja se jotenkin viiltää sisimpääni. En saa nukuttua, voin huonosti, liikunta ei suju - ja vaikka voin ostaa vaatteeni lastenosastolta, mieleni on maassa ja oloni itkuinen. En ymmärrä, mikä mättää!
 

Syksy 2006. Olen 36-vuotias eronnut 2-vuotiaan pojan yh-äiti, jonka veli on kuollut pari vuotta aiemmin aivokasvaimeen. Koulu on alkanut ja eletään UY-kisapäivää. Toimin pituushyppypaikalla mittamiehenä. Kyykistyn mitan kanssa alas, otan lukeman ja nousen taas ylös. Kyykkyyn - ylös. Teen kuolemaa, huohotan ja reidet ovat hyytelöä parinkymmenen ensimmäisen hyppääjän tehtyä ekan hyppynsä. Ihmettelen, että selviän hengissä.

En ole tullut ajatelleeksi, miten usein olen tilannut yhä vaan isommat mustat  housut postimyynnistä. Helppo sovittaa kotona, ei  sovituskopin kalvakkaa sellunkorostusvaloa.  Parin päivän päästä teen sen, mitä olen vältellyt yhtä huolella kuin peiliin katsomista kaulasta alaspäin: nousen puntarille! Olen edelleen 163 cm pitkä, mutta nyt painan 85 kg.

Toukokuu 2011. Olen 41-vuotias uusperheen "asukas" ja toimitan luokanopeuden lisäksi yläasteen kuvisopen virkaa. Olen taittanut toisen maratonini aikaan 4 h 20 min ja risat. Se on 45 min paremmin kuin edellisenä vuonna ekalla kuningasmatkallani. Syön hyvin ja terveellisesti, juoksen ja treenaan salilla ja tykkään siitä ihan sikana.

Fyysisesti olen elämäni vedossa. Pituuteni on yhä muuttumaton, mutta painoni nyt 58 kg. Siinä sen pidän, lihasta saa tulla lisää, rasvaa kiitos ei. Rakastan juoksua ja rautaa. Olen syömisten ja liikkumisten kanssa tasapainossa. Se on helppoa ja hauskaa ja nautin siitä. En enää menetä otettani tähän. Kunnossa oleminen on elämäntapa enkä enää osaa elää muuten. Niin sen piti mennä, mutta.. jatkoa seuraa.