maanantai 23. syyskuuta 2013

Haluan olla minä- kuukausi takana - loppuelämä minuna edessä.

Olen yrittänyt kohottaa fyysistä kuntoani takaisin parhaimpaani jo puolitoista vuotta. Olen väsähtänyt joitain kertoja, mutta sinnitellyt hiljalleen eteenpäin. On tuntunut, että mitään ei tapahdu. Juoksen kyllä, mutta sykkeet ovat koholla ja matkanteko raskasta. Salilla kävin kevätpuolen ahkerasti, tunsin että lihasta on, mutta eipä ne laardikerroksen alta hirveästi näkyneet. Ikään kuin taittaisin matkaani yksi askel eteen ja kaksi taakse. Vaikka luovuttaminen ei ole ollut vaihtoehtojen joukossa, on tämä silti tuntunut turhauttavalta.

Neljännen kamppisviikon maanantaina lähdin pitkälle lenkille tietämättä kunnolla, mihin asti voimat riittävät. Lenkistä tuli 14 kilometrin mittainen. Siihen riitti sopivasti aika ja järki jopa sanoi, ettei kannata vetää heti puolimaratonia ensimmäisten nousukuntoon viittaavien merkkien ilmaantuessa, jos aikoo kyetä tekemään seuraavina päivinäkin jotain liikuntaa. Pitkä, hidas, meditatiivinen juoksu on lempitreenini kaikista mahdollisista. Tuntui upealta jaksaa taas!

Viikon kahden salitreenin lisäksi torstaina oli ihan sikavauhdikas sähly. Pelaajia oli paikalla kerrankin riittävästi ja juosta sai tuplamäärän tavalliseen. Kolmas kerta tälle syksyä ja jaksoin koko ajan hyvin, siis oikeastaan täysillä. No, ehkä viimeinen viisminuuttinen oli tiukkaa, mutta nauttimus maximusta sekin. Mukavuuskynnykset paukkuivat yli huomaamatta ja kello kiersi 60 minuuttisensa uskomatonta vauhtia. Todennäköisesti  minun ei tarvitse 8-kymppisenä tuntea, miten luuni muuttuvat pikkuhiljaa osteoporoosin raiskaamaksi jauheeksi; niin monta päivää tuntui jokaisessa pienimmässäkin jalkapohjan luussa se tosiasia, että sähly on mahtavaa luuliikuntaa. Jatkan!

Uusi motivoiva lenkkikamuni, joka mittaa sykkeeni OIKEIN. :3
Sunnuntain juoksulenkille lähdin ennen aamupalaa aamudrinksun ja kookoskahvin voimin. Ranteessa uusi hehkuvanoranssi sykemittari, joka näytti, että sykkeeni olivat koko matkan ajan noin 20 pykälää vähemmän kuin vanha mittari oli väittänyt kuukausitolkulla. On vaikea päätellä, mikä on todella ollut tilanne ja kuinka kauan entinen laite on antanut väärää tulosta, mutta joka tapauksessa jaksaminen on viimeisten viikkojen aikana parantunut, sen tunnen. Laitteen kuntotestin mukaan kuntoni on nyt "Hyvä", siihen entiseen "Erinomainen", on vielä matkaa, mutta siihen minä tähtään.

Näinä neljänä viikkona olen kokenut ravitsevani itseäni ja kehoani mahdollisimman voimaannuttavasti. Mikään ei ole ollut vaikeaa. Jonkin verran tähän heittäytymiseni helpouteen lie selityksenä, että terveellinen ruoka ja runsas määrä kasviksia on ollut jo vuosia pohjana evästykselleni. On ollut helppoa ja kiinnostavaa oppia uutta ja kokeileminen on suorastaan hauskaa. Välillä on ihana hifistellä ja tehdä annos viimeisen päälle ennen nautiskelua. Välillä teen Kukkamaisen katu-uskottavasti pelkkää ruokaa keholle polttoaineeksi, kuten hehkuttamani sählyn jälkeen, kun kroppa huusi palauttavaa evästä.


Osaan jo kaavan, tiedän loputtomasti vaihtoehtoja ja niiden sekoituksia ja uusia löytyy. Mikään ei estä syömästä myös usein samaa. Smoothie aamuisin on ihmisen parasta ruokaa! Siihen on maailman helpoin ujuttaa mukaan paljon hyperterveellisiä ainesosia, erityisesti niitä itselleni ennen ongelmallisia marjoja ;). On armollista saada syödä banaania! Isoin asia itselleni on kuitenkin ollut, että olen vihdoin oppinut juomaan riittävästi nestettä, vettä, sitruunavettä, ohran- ja vehnänorasjuomaa, vihreää teetä, uniteetä iltaisin. Kahvista on tullut nautinto, samoin muutamasta palasesta mustaa suklaata. Sitruunat ja avokadot istuvat ostoskorissa täysin luontevasti. Ennen tarvitsin niitä ehkä kerran vuodessa ja silloinkin ne ehtivät nahistua ja unohdin, mihin olin ne aikonut käyttää.



Yllättävän pientä on ollut olla ilman sitä maailman ihaninta ruisleipää, jota ilman ei voi elää, ja sitä lohduttavaa maitolasillista voikkarin kyljessä. Niitä ilman pärjää, oikeasti. En ole muistanut kaivata, kun maailma on täynnä muuta ihanaa ruokaa. Eilen tajusin, että olen elänyt maidotta ja viljatta neljä viikkoa. Pikku masuni tykkää. On myös hyvin inhimillistä pitää yllä ruokarytmiä, jossa syödään 4-5 kertaa päivässä. Jos nukun sunnuntaina pitkään ja juoksen lenkin ja syönkin aamiaista vasta kymmenen tienoolla, minun ei tarvitse tunkea väkisin illalla enää jonkun ohjesäännön mukaista satsia kuudetta ateriaa nassuun eikä se erikseen kostaudu minulle seuraavana päivänä. Sekin on koettu eikä onneksi enää tarvitse. Molkosania kuluisi litratolkulla, jos siihen palaisin.

Painoa on tippunut näinä viikkoina yhteensä kolmisen kiloa. Voisin tietysti olla pettynyt, onhan sekin tavoitelistallani hyvinvoinninkohotuksen lisäksi ja tuntuu siksi pieneltä määrältä. Housut ovat löystyneet, reidet hinkkaavat vähemmän yhteen kylpytakki yllä kävellessäni, jenkkakahvoja ei enää ole. Pystyn jo laittamaan housut t-paidan päälle vyöllä ilman muffinssiefektiä. Kuukausi sitten mahamakkara ei mahtunut kahden kouran sisään, nyt sitä saa nyhdettyä hädin tuskin yhden käden täyteen, kun kerää löysän joka puolelta samaan kasaan. Opettelen vielä sitä, että nautitaan nyt tuloksista, hyvästä olosta, kohoavasta kunnosta ja siitä minkä toisetkin näkevät, virkeämmän ja reippaamman olemukseni. Ei ole niinkään merkitystä, mitä numeroa halpisvaakani salaa veskissä minulle vilkuttelee, sillä sen sijaan on, että koen löytäneeni sen, mitä olen etsinyt. On namia olla joka päivä vähän enemmän minä.

Koko pienen elämäni herkullisin kookoskanaherkku basmatiriisillä (mukaanlukien omat ja ammattilaisten kokkaukset) kera vihreän teen <3.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti