Suo, tunturi ja Emäntä!

Joitakin viikkoja sitten istuin netin äärellä sormi liipasimella pelaamassa venäläistä rulettia. Terveysmyrskyn Timo Kettunen oli arpomassa ilmaista osallistumista Leville RuskaBootCamp-treenileirille. Kun aikoinaan päätin luopua huonosta arpaonnesta ja vaihtaa sen hyvään, oli isona vaarana voittaa tuo arvonta ja hetken epäröin ennen klikkaamistani: jos tuon voittaa, niin sinnehän joutuu sitten lähtemään ja siellä muuten treenataan. Klikkasin kuitenkin, kohtalokkain seurauksin.

Tapahtuu, mikä tarkoitettu on. Melkoisen pian LeviWellnessClubin supertreenari Laura Peippo lähestyi minua viestillä: olin voittanut arvonnan. Houkuttelin alle puoleen tuntiin treeni-innostuneen miehenikin mukaan seikkailuun.  Majapaikka varailtiin Ounasjoen rannalta Tepastosta miehen ihanan sukulaispariskunnan mökeiltä ja matkaan lähdettiin torstaina 18.9. kahden jälkeen iltapäivällä tarkkaan suunnitellun urkkavaatevaraston kera. Ensimmäinen mukavuuskynnyksen ylitys oli piiiiiiiiitkä automatka, joita todella vihaan. Perillä mökillä oltiin iltakymmeneltä ja olin jännityksestä huolimatta maailman onnellisin, ja väsynein, käpertyessäni nukkumaan kultani kainaloon mökin makkarissa.

Tervolan Nesteellä ei ollut mikään uutinen, että tahtoi vaihtaa ranskikset kasviksiin. Niin siistiä!

Perjantaiaamuna jännitys oli huikea. Syke oli aamiaispöydässä jo lähes 90. Jännitti, kun oli etukäteen olo, etten ollut ihan palautunut kuukauden takaisesta maratonjuoksustani ja liikunnat olivat olleet siitä asti melko jäissä. Lisäksi minulla oli takana kolmisen viikkoa  Alku-ruokavaliovalmennuksen vähähiilarista osuutta, joten en todellakaan ollut vedellyt pastaa ja kaurapuuroa ennen tätä koetusta. Banaanin hiilareilla mentiin aamu. LeviWellnessClubille ajeltiin siis varsin kirein lihaksin.

Ensimmäisenä päästiin tutustumaan vetäjä Lauraan ja BootCamp-kohtalotovereihin. Hetken päästä kyykättiinkin jo Levi World Cup-rinteessä esitellen itsemme ja tehden sen jälkeen mäkitreeniä osan meistä kyykäten päänsä kokoisilla kivillä samaan aikaan. Onneksi olin juoksujoukoissa, kun en sovitussa ajassa löytänyt/saanut irti metsästä sopivan kokoista kiveä. Sitten kiivettiin reipasta tahtia ylös tunturia kohti Joulun tarina-leffan Joulupukin kotia. Sain kunnian käydä pissillä Pukin majan takana. Taru kertoo, että kävinkin itse majassa, jossa ei ollutkaan leffasta poiketen mitään sisustusta, pelkkä maalattia, mutta maisemat sieltä aukeavasta ovesta olivat huikeat, korkeat ja värikkäät. Sen jälkeen oli hetken tie kevyt.

RuskaBootCamp-jengimme Joulupukin majalla

Sitten juostiin nilkkojamme varoen tunturin rinnettä alas. Ihmeen hyvin siihen tekniikka löytyi ja päästiin ehjänä alas. Ekan treenin viimeinen rasti oli vielä punnertaa kyynerpäitä myöten suossa, juosta taipale, punnertaa taas maha kurassa ja juosta jälleen. Olin lahjakkaasti hitain sykkeineni, vaan kannustus kuittasi sen ja joku sieluni sopukka rakastui suon jäähileiseen olemukseen. Siinä oli silti jotain pehmeää ja äidillistä. Pikaisen suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen pääsimme syömään luksusateriaa, kasviksia, hedelmiä, lihoja, hyviä hiilarinlähteitä, vaikka mitä ja kuumaa kahvia sekä teetä. Omnom!

Siinä oisi ollut jo ihan tarpeeksi treeni: paikat vapisivat ja tutisivat, vaan tämä oli ollutkin vain "aamuaerobinen" (nimesin sen mielessäni aamuanaerobiseksi ja pohdin sille tulevaa hyötykäyttöä). Oli vuorossa lihaskunto-osuus. Mentiin asfaltille ja otettiin autonrenkaat käyttöön. Niitä kannettiin matkaa suorin käsin ylhäällä - kummasti rengas nousi ilmaan! Niitten kanssa kyykättiin, punnerrettiin, tehtiin burbee-yleisliikettä, niitä työnnettiin vastuksena asfaltin kitka ja ne kaulassa vedettiin ravia ankkakävelyllä. Onneksi mulla oli jo valmiiksi polvesta rikkinäiset housut - polvet nimittäin aukesivat ankkakävelyssä, sen huomasin vasta illalla mökillä. Kannustus porukalta oli äänekästä, joukkueissa henki mahtavaa. Ei siinä vain voinut kesken mitään jättää, vaikka olin kuntoni ajatellut huomioida ja hivenen säästellen mennä. Viimeiseksi vedettiin vielä pehmeää hiekkakenttää  ympäri ja tehtiin linkkuveitsiliikettä vatsalle 30 vai oliko se 40/kiekka ja taas juoksemaan. Ihana Laura zemppasi ja kirjaimellisesti työnsi mua eteen päin, kun voimani meinasivat hyytyä. Linkkuveistä oisin voinut tehdä vaikka koko ajan, vaikka juoksijaksi olin itseäni luullut. Uusia ulottuvuuksia ja karikoituneita luuloja kohdattavaksi!

Tämän Via Dolorosan jälkeen oli välipalan nimellä makoisia ja terveellisiä ruokia notkuva pöytä, mutta en rasituksen määrän vuoksi pystynyt juurikaan syömään, sen verran oli irti kehosta-olo. Kehonhuoltotaivas koitti zeniläis-lappalaisen musiikin tahdissa yhtä äkkiä lempeän Lauran ohjaamana vielä päivän päätteeksi pitkine rauhallisine venytyksineen.  Sitten päästiin kultani kanssa ajelemaan mökille saunan lämmitykseen. Yöuni oli muuten ihan makeaa, paitsi pelotti ihan kauheasti, todellakin  PELOTTI, miten hirvittävä seuraava päivä olisikaan! Mikään kehon osa ei kääntynyt kivutta sängyssä, sen tunsi unen läpikin - ja kipukynnykseni on vuosien varrella elämän eri koitoksissa (muittenkin suilla) todettu korkeanpuoleiseksi, joten minä siis olin kovasti ja kuumeisesti kipeä!

Lauantai oli peloista huolimatta lasten leikkiä perjantain jälkeen. Uskomaton Laura sai tönkkösuolatun kropan toimimaan alkulämmittelyn avulla! Sain kyllä melkein kyyneleet aikaiseksi, kun sykkeeni ei laskenut aamuaerobisen World Cup-rinteen mäkijuoksua varten tehokkaankaan lämmittelyn jälkeen ja jouduin tekemään helpotetun version. Pettymys itseen kirpaisi kovasti, vaan onneksi en antanut periksi, Laura kiroili kaverina ja zemppasi. Joukkoomme liittynyt valmentaja- Antti oli kyllä mahtava tuki ja turva, kun jouduin mahdollisten ylikuntoepäilyjeni vuoksi ottamaan vähän rauhallisemmin tästä eteenpäin. Oli todella antoisaa saada keskustella asiasta samalla, kun matkasimme suolle kohti australialaista viestiä, jossa juoksinkin sitten monta makeaa spurttia into piukeana, jalat syvällä suossa. Tuntui hyvältä. Joukkue kannusti ja valkut olivat täysillä hengessä mukana! Sen jälkeen sitten saatiin vielä uida hyisen lammen yli samoissa treenikuteissamme ja siinä sentään olin kuin kala vedessä sekä meno- että paluumatkalla, vaikka punnerrukset molemmilla rannoilla jo vähän meinasivat tökkiä. Jei!

Alkulämmittelyn ihmeellinen voima - 160 cm vs. about 190 cm.

Maatalon tyttöhän kääntää ne rattorinrenkaat miten tahtoo - tää oli mun juttu!

Kuivien vaatteiden vaihto suihkun jälkeen oli koettelemus, kun kädet eivät kertakaikkiaan meinanneet enää toimia. Lounaan jälkeen sinnikkäästi kavuttiin tunturin rinteeseen tekemään päivän lihaskunto-osuus: isompien renkaitten pyörittelyä, kantamista, joukkuetovereitten kantamista, lankkua, ryömintää, yleisliikettä, kyykkäämistä sen seittemällä eri tavalla 45 toistoa ja jottain. Jaksoin kuin jaksoinkin!

Viimeinen Sari uunista ulos!

Sitten päästiin taas  mielettömän hyvälle välipalalalle, jota en kunnolla voinut syödä, kun taas oksetti. Sitäkin enemmän nautin kehonhuoltotaivaan rentoutusmusiikista ja pitkistä rauhallisista venyttelyistä, joissa taivuin makeasti kehoni jokaisesta kivistävästä solusta huolimatta. Saunottiin kaiken päätteeksi oma rakkaan kanssa mökillä lopen uupuneina ja kuivattiin märät kamppeemme kuivurissa. Kokemusten jälkeen sunnuntain Tough Viking- haastekisa ei pelottanut enää yhtään, siitähän selviää, kun nämä kaikkein pahimmat olivat ohi. Sain sitä paitsi tietää, että taisteluparini olisi Mika, joka ei kauheasti voitosta ressannut, vain maaliin pääsy oli tärkeintä, kuten minullekin.

Sunnuntaiaamu valkeni kylmänä ja Levi päätti armon sijaan antaa ensilumensa sinä aamuna. Mökissä oli sähköt poikki ja aamiainen (lue KAHVI) olivat kovasti vaakalaudalla, joten tunnelmammekin oli aamuvarhaisella hieman hyytävä. Kaikesta kuitenkin selvittiin viimeiseen alkuverryttelyyn, johon autosta nouseminenkin teki tuskallisen kipeää.  Keho oli tosiaan aivan rikki ja ehkäpä vähän mielikin. Mika zemppas ja mun oma mies uskoi, että mä niin teen sen: tuun maaliin. Laura kertoi kauhuskenaarioita tulevasta kisasta, vaan en vaan enää säikkynyt mitään.

Ekana vedettiin karhukävelyä suossa - pikkusen jäätyi sormet!

Sitten juostiin seuraavalle rastille. Taisteluparini tuki yhdellä sormellaan selkääni ja kummasti se kevensi askelta. Seuraavalla rastilla vedettiin ylösalassiksak- juoksua rinteessä - olipa yllätys!

Mitä se oli - 5 tai 7 kertaa rinne ylös ja alas? Kuka muistaa!

Tuon jälkeen kun piti tempaista 30 kyykkyä just ja just syliin mahtuva pölökky kätösissä, ei tuntunut enää missään. Sen jälkeen juostiin taas suohon, kaikki tämä kolme kertaa, paitsi viimeinen kerta suossa ryömittiin. Sitä suota minä vaan jotenkin rakastin (vaikka perjantaina asfaltin hankaama polvi aukes kunnolla johonkin uppokantoon) ja sitä, että ihan ihmeesti minun tunnottomiksi jäätyneet sormet sen jälkeen aina lämpesi ennen siksak-rinnettä. Pölökky sylissä-kyykkyjä ois voinut kyllä vetää vaikka sata kierroksellaan, se ei renkaan ylärinteeseen kääntelyn jälkeen ollut mikään kumma.

Sinähän käännyt, *keleen rengas, kun minä niin tahon!

Vikan kiekan jälkeen juostiin Mikan kanssa Lauran kirittämänä kohti maalia ja mietittiin yhdessä, että jos ei tähän jostain syystä kuulu lammessa uinti, niin uijjaanhan me silti. No, maaliin piti/ sai uida, sehän meille sopi. Taisin laulaa Brian Adamsin Heavenia uidessani. Me oltiin niin maalissa, ihan sama, vaikka vissiin viimeisinä, minun takia - ketä kiinnostaa. Valkku-Lauran mielipide kunniakirjojen jakotilaisuudessa oli, että mahdoin olla se eniten itseni ylittänyt. Se on paras voitto se.

Maalissa ihan kevyesti, eikä itketä lainkaan!

Mitä tästä jäi muistoksi? Keho ei ole täysin toipunut vieläkään, mielellekin tapahtui jotain, josta en vielä ole varma. Ihmeellinen yhteenkuuluvuus, joka syntyy toisilleen tuntemattomien ihmisten välille  ääritilanteissa oli jotain, mitä mummuna muistella.  Samoin ihmetyttää se, että kun on ihan varma, että ei jaksa enää askeltakaan, kykenee vaikka uimaan pitkin ja poikin jäistä vettä tai nostelemaan traktorinrengasta vielä kerran tunturia ylämäkeen ja takaisin. Äärillään käynti ja mukavuuskynnysten ylitys on todella ihmistä henkisesti ja fyysisesti venyttävä kokemus. En ole vielä ihan varma, mikä on lopullinen ajatukseni tuosta kiduttavasta, mutta silti itseen uskoa antavasta viikonlopusta, jolloin kaikkoavat kaikki kuvitelmat siitä, että olisi jotenkin hyvässä kunnossa. Syvälle siellä mentiin sekä suohon että itseen - molempiin rakastuin enemmän kuin ennen, Lapista puhumattakaan. En suosittele tätä kenellekään, mutta menkää ihmeessä kaikki kynnelle kykenevät kokemaan, miltä tuntuu olla joka solulla elämän pelissä mukana. Se, mitä suosittelen ehdottoman varmasti, on muutama lepopäivä RuskaBootCampin jälkeen sekä keholle että mielelle. Ei mulla muuta!  

Liikunta kaunistaa! ;)

Alkuhuumaa: itsensä kurittaminen vs. itsensä rakastaminen

Alku on muutakin kuin ruokaa. Ruoka on se selkeä ja yksinkertainen asia. Oikea määrä proteiininlähdettä, sopiva annos hyvää rasvaa ja vuoren kokoinen satsi marjoja tai kasviksia, tarvittaessa vatsaystävällistä hiilaria. Ei voisi enää helpommaksi tulla, toki pitää vähän jaksaa paloitella, koska tuorekurkku ei ihan kokonaisena mahdu lautaselle. Kyllä! Tämän voi ottaa ihan elämäntavaksi, tämä ei ole dieetti tai kuuri. Näin voi elää tavallisessa arjessa ja juhlassakin niin kauan kuin elinpäiviä piisaa, hyvänmakuisesta ja terveellisestä ruoasta nauttien. Erittäin simppeliä.

Keho muokkautuu itsestään syödessä. Näillä eväillä se on väistämätöntä. Kesän jenkkakahvat ovat kadonneet. Kun kokeilen mittarihousujani, näyttää kuin vyötäröllä ei olisi mitään muffinsseja ikinä ollutkaan. Kolmessa viikossa ne ovat sulaneet pois ilman nälkää, joka päiväistä kieli vyön alla-treeniä ja ilman ensimmäistäkään aamuaerobista. Olen antanut itseni sopeutua rauhassa syömisiin ja palautua viime kuun maratonilta kuunnellen kehoani. Se on puhunut nyt vain hyvän ruoan ja rauhallisen liikkumisen puolesta ja nauttinut saamastaan levosta. Miten on mielen laita? Psykofyysisellä olennolla kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kun mennään käymään syvällä kehossa, pitää sinne mennä mielen kautta.

Alku-valmennuksen ravintoasiantuntija Sami Sundvik heitti ilmaan ajatuksen siitä, kummalla mahtaa päästä pidemmälle elämänmuutosta tehtäessä, itsensä kurittamisella vaiko itsensä rakastamisella. Siinä piilee oikeastaan THE Alku. Kuinka monesti elämäni varrella onkaan ollut näitä "itseäni niskasta kiinni ottamisia", "ruotuun palaamisia" ja aikoinaan jopa paastopäiviä sekä muita kuritustoimenpiteitä, kun on luuserina "langennut, sortunut, lipsahtanut, repsahtanut" kurinalaiselta kaidalta tieltä! Milloin olisin älynnyt ottaa itseni syleilyyni, katsoa ymmärtäväisesti peilikuvaani ja sanoa vaikkapa: "Hei nainen, alan pitää sinusta parempaa huolta nyt heti." tai: "Olet selvästikin ansainnut saada puhtaampaa ravintoa ja sitä tulet saamaan." tai: "Näytät tarvitsevan enemmän liikuntaa, vien sinut lenkille/salille."?

Itsekurituksella ei pitkälle pötkitä. (kuva netistä)

Kehonkuvaani jäi ensimmäiset haavat lapsena koulukiusauksen ja latistavan liikunnan"opetuksen" myötä. Sitä ennen olin autuaan tietämätön, mitä kaikkea vikaa kehossani on. Olin ala-asteella se viimeinen joukkueeseen valittava pakkopulla ja henkihieverissä, veren ja oksennuksen maku kurkussa maaliin hiihtävä hännän huippu. Yläasteella liikunnan opetus muuttui kammottavammaksi kylmiltään pidettävine Cooperin testeineen eli mittaamalla jotain, jota ei oltu liikuntatunneilla kuitenkaan harjoiteltu tai opetettu harjoittelemaan kotona. Vaikka kuinka yritti olla mukana ja olla aktiivinen tunneilla, kun ei ollut ysin - kympin oppilas, oli jumppamaikan silmissä ilmaa. Oli turha kurkotella pallon perään. Se, että keskinkertaisuudet jäivät pelissä ulkopuolelle, ei jaksanut tunnin pitäjää kiinnostaa.

Omaan napaan syvälle osunut kuva netistä.

Koulun käytävillä sain päivittäin kuulla olevani läski ja minulla oli niin iso perse, ettei se mahtunut kiusaajieni mielestä luokkahuoneen ovesta sisään. Kummasti nämä kolme ylemmällä luokalla olevaa häiskää kuitenkin tykkäsivät sitä (puhumattakaan muista intiimialueistani) puristella, nipistellä ja tökkiä. Tätä varten he saivat helposti kahden vuoden ajan piiritettyä minut joka päivä johonkin nurkkaan, eikä kukaan tullut väliin. Ne sanat ja ällöttävät koskemiset piirtyivät nuoren tytön jokaiseen soluun muistiin. Iso perseeni ja minä kestimme sen, kun ei muuta voinut. Mielessäni suunnittelin, että aikuisena tienaan rahaa ja plastiikkakirurgi saa sivaltaa pakarani pois terävällä veitsellään. Minulla tulee olemaan litteistä littein pylly, jota kukaan ei enää koskaan tule isoksi kutsumaan. Samalla kivulla saisi sitten lähteä tissitkin, niitten takia ei enää itkuja itkettäisi. Muuttaisin kehoni vielä joku päivä sellaiseksi, että saisin olla rauhassa.

Terkkuja kolmen koplalle! #kutsumua#

Omituinen kierre jatkui ensimmäisessä seurustelusuhteessani, johon uskaltauduin vasta 18-vuotiaana. Sitten pääsinkin vertailuun tv-sarjojen seksikkäitten kaunottarien ja missien rinnalle. Poikaystäväni ei kaihtanut luetella, mikä näissä naisissa oli upeampaa kuin minussa. Lempipuuhaa oli analysoida asiaa kehon osa kerrallaan. Suhteen päätyttyä monenlaisen henkisen ja välillisen fyysisenkin tuskan jälkeen toivuttuani terveiden kirjoihin ja iältäni aikuiseksi, vartaloni sai ukaasin itseltäni. Siitä oli tultava täydellinen! Tulihan siitä ainakin laiha. Nälkään näännyttämisellä ja liikuntarääkillä muuttui tämä 163-senttinen 62-kiloinen "tonnikeiju" 47-kiloiseksi alle puoleen vuoteen. Vältyin hädin tuskin sairaalalta, mutta eipä ollut mitä puristella ja mille ilkkua! Itseänihän minun piti toki rangaista, kun en ollut sellainen kuin olisi pitänyt olla - ei tullut mieleenkään, että nuori mieleni ei ehkä nähnyt minua realistisin silmin. Vielä olisi ollut muutama kilo hyvä hoikkua, että sen verran osasin itseäni tuon "koulutuksen" jäljiltä rakastaa. Ihmismieli on kumman muokkautuva, kun se nuorena kehityksen varhaisessa vaiheessa saa ympäristöltä tehokasta palautetta. Sen suuntaaminen terveille raiteille on isompi homma ja on jatkunutkin näihin asti.

Paljon on vettä virranut noista ajoista. Kroppani on kulkenut monen paksuisena ja muotoisena hakien sitä, mikä on minua, mikä itseni ulkopuolisen maailman luomaa vaatimusta, jota koitan kehollani toteuttaa. On käyty läpi omat keksimät ruokavaliot, on oltu vähät välittämättä koko kehosta ja annettu sen olla tasan niin plösö kuin se nyt sattui olemaan ja katsottu itseä peiliin vain kaulasta ylöspäin. Sittemmin on luettu ja testattu VHH-ruokavaliot naistenlehtien vinkein, on revitetty läpi sporttilehtien treenit ja niissä julkaistut julkkisten ruokavaliot, on vedetty joka versio ilmiöstä nimeltä Go fat go - taivas, mikä itsensä rakastamiseen kannustava nimi, by the way! - ja sen jälkeen palattu jälleen kerran hiljalleen siihen kuosiin, mihin tämä kroppa pyrkii ilman kurittamista tai rakastamista.

Itsekuri, herra nähköön, ruotu ja mitä näitä on! Voi vain todeta, että kaikki askeettiset asetelmat ovat huojuvia korttitaloja itsensä kurituksen kadun molemmilla puolilla. Toimivat ne niin kauan, kun tulee se houkutuksen tuulen henkäys, joka kuiskaa kurinalaisuuteen väsyneeseen korvaan, että palkitse itsesi, kun olet niin raatanut, olet sen ansainnut, edes tämän kerran, *puuuuhhhhh*... Muutama kuukausi repsahteluja ja ollaan lähtöruudussa tai jopa muutama askel taaempana itsesyytöksin, itseinhoin ja entisestään murenneen itsetunnon keskellä kysymyksenä tuo suurista suurin: "Miksen saa itseäni niskasta kiinni?".

Vuosi sitten päästyäni mukaan Kukka Laakson alunperin blogihaasteeksi suunnittelemaan Haluan olla minä-kampanjaan, alkoi muutosprosessi myös pääni sisällä. Siihen asti sinne lappamani maitorahkat, mehukeitot ja raejuustot olivat tursuneet korvistani jo vuotta aiemmin, enkä ollut ihan varma, mistä kiikastaa. Lopetin laihduttamisen ja päätin, että ei enää ikinä. Haluan olla terve ja vahva sekä voida hyvin, mutta totta puhuen vihaan kirottua laihduttamista ja kaiken maailman skitsoja dieettejä! Olisi ihan potaskaa väittää, etteikö olisi hienoa olla fit, hoikka ja sporttisen ulkomuodon omaava, mutta siihen en erikseen ala enää laihduttaa. Ei yhtään kertaa enää.

Nyt Alku on kuitenkin vaivihkaa tiivistänyt maallista majaani (mahaani?) yhdellä vaatekoolla. Puntarille en ole astunut, joten en tiedä, montako kiloa se tekee tässä kropassa ja oikeastaan, ketä se kiinnostaa! On toki ihanaa, kun masu on sileä ja pikku pöksyseni eivät enää kiristä, mutta silti enemmän Alku on tehnyt ajatuksilleni. En ota enää itseäni niskasta kiinni, otan ennemmin kädestä. Minä en sorru, repsahda tai lipsahda, vaikka söisin jotain muuta tai enemmän kuin ruokalistalleni olen suunnitellut. Minun ei tarvitse palata mihinkään kuviteltuun tilaan nimeltä "ruotu". Ansaitsen itseltäni hyvää kohtelua ja olen sen arvoinen, että hoidan tätä kehoa sen tarvitsemalla ruoalla, liikunnalla ja levolla. Tämä on minun kehoni, ainoani ja aarteeni. Se kuljettaa minua niin kauan kuin tarkoitukseni on tällä planeetalla täytetty ja se ansaitsee oikeasti vain hyvää. Kun tänään katson peiliin, mietin, että tuota naista ei enää kuriteta, hänestä pidetään huolta. Siperia ei opeta, Alku opettaa. Minä satun rakastamaan tuota peilistä katsovaa tyyppiä sen verran paljon, että en anna hänen enää tyytyä vähempään. Niin kerta!

Alkuihmiselle Alkuruokaa - ensimmäisen viikon aterioita ja seuraamuksia

 Minun Alkuni lähti käyntiin kertaheitolla keskiviikkona 27.8.2014 - tasan vuotta ja päivää myöhemmin kuin Haluan olla minä-kampanja, josta aina intoilen, koska se on merkittävä asia elämässäni. Alkuni alkajaisiksi tein mustikkamustaherukkasmoothien, jossa oli ripaus Kalaharin suolaa ja maustamatonta proteiinijauhetta sekä tilkka vettä. Tämä kaikki sekaisin sauvasekoittimella. Päälle laitoin rasvaksi kookosmaitoa ja ihanasti se pehmensi makua. Senhän voisi lorauttaa sekaankin, mutta minusta se oli kaunista ja suloista näin. Kahvissa on osa kookosmaidosta ja kannussa noin kolmasosa päiväni vesisatsista, jota en kaada jäisenä päähäni vaan huoneenlämpöisenä nieluuni.

Alku <3

Pikaruoka taisi olla yhden päivän kolmas ateria töiden ja talonlämmityksen jälkeen. Jauhelihan joukkoon paistelin mausteita, sipulia ja muutaman kuution pakastepinaattia, pavut maustoin oliiviöljyllä, suosikkisuolalla ja muutama luumutomaatti löytyi vielä boxin pohjalta kirsikaksi kakkuun.

Pikaruokaa ja heti!

Tuliset lihapullat pääsivät lillumaan tomaattikastikkeeseen, jonka tein luomutomaattimurskasta, chilistä ja maustesekoituksestani, joka tarkoittaa, että vähän sitä ja vähän tätä, sitten vielä tuota ripaus. Näihin meinasi todellinen Pikku Maistelija iskeä ihan tyystin: mieheni kielen veivät sen verran mennessään, että piti varata jo etukäteen, montako on mulle ja montako sulle. Kehittelin versioni tuunaamalla Kukan lihapullaohjetta oman kaappini mauste- ja tarvikesisällön mukaan. Annoksesta tuli mojova, kun lihaa oli lähes kilo. Pinaattia, mausteita, sipulia ja jäätelökauhan avulla tiiviiksi palloiksi pyöritellyt herkut paistuivat/keittyivät pienessä määrässä kookosöljyä ja vettä ja hautuivat sitten vielä hetken kastikkeessa. Tähän taisi vierähtää aikaa puolisen tuntia.

Pikku Maistelijan suosikkipullat.

Perjantai-iltana herkuteltiin tortilloilla. Perheemme miehet söivät normiversiot, itsepähän halusivat. Minulla oli jääsalaattiin "käärittynä" asianmukaisesti maustettua jauhista ja broiskusuikaleita, kurkkua, tomaattia, sipulia, suippopaprikaa ja avokadosta tekemääni guacamolea sekä tulista lisäaineetonta ja sokeroimatonta chilikastiketta. Tämä oli parempaa kuin tavan tortillalörtsy eikä tarvinnut santsata. Haarukkaa ja veistä tosin tarvitsin syödessä, että kääriminen näillä täytteillä ei ihan toimi.

Minun tortilla!

Samin innoittamana tein lauantai-illaksi niin sanottua herkkua - ikään kuin nämä kaikki ruoat eivät sitä jo olisi - raakajäätelöä. Mustikkajätskini syntyi marjojen lisäksi proteiinijauheesta ja kookosmaidosta pakasteessa muutaman kerran sekoitellen kunnes jätski oli sopivaa koostumukseltaan. Pähkinät pääsivät koristeeksi ja saunajuomana oli terveyttä tursuavaa sitruunavettä. Olihan se herkkua, tämä myös, ihan eka oma tekemäni jäätelö, piirun verran parempaa kuin ne kaksi, joita Italiassa kesällä maistelin.

Mustikkajäätelöä!

Sunnuntaina oli liikunnallinen päivä. Kaksi tuntia avantosaunan pesua ja tunti juoksua. Sen jälkeen maistui kurkumalla ja currylla maustettu kookoskana, joka köllötteli kesäkurpitsasta, paprikasta ja sipulista sijatulla makoisalla pedillä, hetken, hyvin pienen hetken.

Pannulla kuullotetut kasvikset ja kookoskana ne yhteen soppii.

Maanantaina päivän viimeisen aterian kohdalla minua laiskotti, pikaruokapäivä siis. Annoin tuoreiden herkkusienten käväistä pannulla sen aikaa, kun lastasin lautaselle lämminsavulohta, hapankaalia ja tomaatin, heitin sienet omalle laidalleen. Koristelin perjantailta jääneellä guacamolella, siitä tuli annokselle söpö ja herkullinen silmä vai kruunuko oisi sitten ollut. Tätä syödessä taisin olla hetken taivaassa.

Hapankaali, olet niin rakas! <3

Tämmöisillä eväillä on nyt viikko menty. Nolla ateriankorviketta tai nälkäpäivää, nollasti sokeria, nollasti viljaa ja nollasti maitoa. Hengissä. Seurauksia on tietenkin toki jo tullut. Mittarina tämän kuuden Alku-viikon ajan käyttämieni lempparihousujeni kauluksen päälle kesän aikana ilmestynyt muikea muffinssi on enää lähinnä lattea lätty. Lauantaina ostamani juuri sopivan kokoiset uudet mustat housut alkavat olla nyt onneksi niin muodikasta boyfriend-mallia. Peilistä näkee pelkällä otsallakin, että iho on kirkkaampi, silmät sirkeämmät, posket kapeammat, maha litteämpi ja sääret sorjemmat turvotuksen kaikottua - sen toki tuntee käsinkin. Jenkkakahvat ovat hävettävän pienet. Nukun selvästi paremmin ja juon hallitun tyylikkäästi vain kolme kupillista kahvia päivässä. Vesi maistuu hyvin, sitä ei tarvitse tuputtaa itselleen. Ekoina päivinä vaivannut suklaanhimo on vaihtunut hapankaalin haluun. Mieli on iloisempi, olo virkeämpi, pää täynnä uusia suunnitelmia ja katse tulevaisuudessa. Hivenen tänään olen väsynyt, mutta en ole ihan varma, etteikö se johtuisi poikkeuksellisen rankasta työviikosta ja muusta ahkeroinnista, jota on tullut itseäni säästelemättä tehtyä into piukeana uudesta energiasta.

Toinen viikkoni Alkua lähti tänään liikkeelle. Olen hyvin mielissäni motivaatiosta ja helppoudesta, jota koen tätä toteuttaessani. Jännittävää nähdä ja kokea, mitä tulevina päivinä tapahtuu. Ensin mietin tämän valmennuksen slogania, jossa mainittiin, että tämä on "elämäsi viimeinen uusi alku", että eikös se kuulosta hieman lohduttomalta. Uudet alut, siksi kai täällä eletään, hei! Kuitenkin, näissä ruokavalioasioissa aina uudelleen ja uudelleen nollapisteestä liikkeelle lähtö ei välttämättä ole se maailman odotetuin uusi alku, yhä uudelleen ja uudelleen. Totta! Myönnän. Sopii siis vallan mainiosti, että tässä kyseisessä hommassa tämä nimenomaan on elämäni viimeinen uusi Alku.

Tämä ihana totuus löytyi netistä. Sydän sillekin <3

Lentoon, uuteen Alkuun!

Blogini kesätauko on nyt ohitse ja sillä aikaa se on ehtinyt täyttää vuoden ihan jokunen päivä sitten. Perustin blogin viime syksynä, kun aloin kirjoittaa osallistumisestani Kukka Laakson 26.8.13 startanneeseen Haluan olla minä-kampanjaan, joka vaikutti elämääni pysyvästi hyvällä tavalla. Tarinani tulee siis jatkumaan myös siitä.

Kesä meni kohisten. Jotenkin se tuli suoritettua lomailun sijaan. Selätin keväällä kertomani taisteluväsymyksen kyllä. Ehkä se oli kuitenkin sitä lenkkareiden lähtökuoppiin asettelua, mitä epäilin viimeksi toukokuisessa tarinassani. Juoksin pitkin kesää, harvakseltaan, mutta välillä myös todella pitkiä lenkejä aina 34 km asti. Elokuun 16. päivänä juoksin ystäväni kanssa yhteisestä sopimuksesta lähes tasatahtia Helsinki City Maratonin, reilun kolmen vuoden maratontauon jälkeen. Kuningasmatka oli minulle kolmas, hitain, ehdottomasti rankin, mutta merkittävin. Sitä onnentunnetta, että pystyy vielä semmoiseen suureen unelmaan, jonka on luullut karanneen kauas menneisiin vuosiin, sitä on hyvin vaikea kuvata sanoin. En puhunut enkä kirjoittanut tuosta tapahtumasta juuri kenellekään, koska en voinut olla ollenkaan varma onnistumisestani eikä tapanani ole paukutella henkseleitä etukäteen. Jälkihehkussa on huomattavasti lämpöisempää iloita ja hehkutuksiani en ole kyllä säästellyt. Olen ne kovalla työllä ansainnut ja tuuletan täysillä!

Uskolliset matkakumppanini <3

Onnenkyyneleet kirvoittanut maaliinpääsy merkitsi jotakin niin suurta, että siitä piisaisi kirjan aiheeksi. On vasta kaksi vuotta siitä, että pystyin aloittamaan työni masennuksen ja pitkän sairasloman jälkeen. Viime marraskuussa olin jo laittamassa juoksutossuja lopullisesti naulaan piriformisongelmieni ja jatkuvien uusien aloitusten ja niiden epäonnistumisten lannistamana. Unelma jäi silti kytemään, se ei koskaan sammunut ja roihahtihan se sieltä vielä kunnon liekkeihin: maaliin ja mitalille saakka! Olen onnellinen, ylpeä, sinnikäs ja uskon, että pystyn siihen mihin haluan pystyä, jos vain tarpeeksi haluan. Minä tein sen, mistä haaveilin, tein! Vain taivas on rajana, mitä seuraavaksi keksin unelmoida!

Ystävän kanssa rinta rinnan koko matka maaliin saakka!

Salin ovet pysyivät minulta kiinni koko kesän, tarvitsin taukoni toki ja kesäni oli täynnä muuta puuhaa. En tahtonut uuvuttaa itseäni loman aikana ihan puhki. Toisinaan treeni antaa voimaa ja auttaa jaksamaan paineet ja kiireet paremmin, nyt ei tuntunut siltä. Harjoittelin vain juoksua ja sitäkin taloudellisesti. Syömiset menivät mitenkuten sinne päin, minne pyrkimykseni on, koska siskoni häät, koska lomamatka Italiaan rakkaani kanssa, koska ihana helle, koska kesä on lyhyt, koska milloin mitäkin. Näitähän riittää. Totuus on, että halusin välillä vain olla, hiukan ajelehtia elämän virrassa, antaa auringon paahtaa ihoa, nauttia tunteesta, kun tuuli hulmuttaa hellemekon helmaa, kun kiitää pyörällä halki kylän kauppaan ja takaisin kotiin, kun istuu takapihan terassilla kuplajuomaa lasissa ja kuuntelee suihkulähteen liplatusta vailla huolta huomisesta, vähän aikaa. Halusin vähän aikaa elää siinä kuuluisassa hetkessä.

Tietenkin tuo hetkessä eläminen ilmestyi vyötärölle, se on sanomattakin selvää. Maanantaisoturia piti virvotella jo hyvissä ajoin siivoamaan sotkujaan, jotta tämä todella heräisi niihin hommiin ennen kuin työ kasvaa liian suureksi. Kevätsiivouksen tapainen syyssivous mielessäni aloin toipuilla maratonista. Personal trainerini neuvon mukaan olen pitänyt kaksi rauhallista viikkoa juoksutapahtuman jälkeen ja tulevalla viikolla voin aloitella treenailua hiljalleen tehokkaammin. Tunnen taas innostusta ja lähtökuopissa oloa, jostakin se vain kumpuaa, yhä uudestaan, ei se liekki sammu. Hymyilyttää jo valmiiksi. Sali ja juoksupolut, tulossa ollaan, ettäs tiedätte!

Näitä mietiskellessäni, juuri oikealla hetkellä eräs upea teräsnainen heitti minulle haasteen lähteä mukaan jälleen uuteen seikkailuun. Tällä kertaa kyseessä on Alku. Uusi alku, mahtava ruokavaliovalmennus, jonka taitavat valmentajat Kukan ja Samin sekä perusperiaatteet tunnen ennestään. Niihin luotan ja uskallan allekirjoittaa, mutta miten olisinkaan voinut sanoa muuta kuin kyllä, mukana ollaan seuraavat kuusi jännittävää viikkoa. Miten paljon merkitseekään zemppaava seura! Kolmas päivä minun Alkuani kääntyy iltaan ja olo on jo ihan eri. Muffinsiefekti housunvyötärön yllä katoaa kyllä erikseen laihduttamatta. Syön puhtaasti ja kohta alkaa liike, kaikki muu tulee itsestään. Olen jo ihan Alun pauloissa ja pakasteessa odottaa perjantaiherkkuni: mustikkainen raakajäätelö, jonka ihan omin pikku kätösin sinne taiteilin. Unelmilla on siivet ja ne kantavat! Pysykää lennossa ja pitäkää tiukasti kiinni, ettette putoa kyydistä. Taas mennään!

Kuvat: juoksijattaret by Ari Kamula, kaksi alinta: netti ja ylin omani.

Taisteluväsymystä ilmassa vaiko lähtökuopassa kuopsuttelua?

Olen normaalisti positiivinen ja suhteellisen energinen ihminen, vaikka luonteeni onkin tasalaatuinen ja rauhallinen. Olen hyvin sosiaalinen ja ylenpalttisen puhelias. Nyt en ole viime viikkoina edustanut edellä mainittuja luonteelleni ominaisia piirteitä lainkaan. Olen toki ollut kevättalven hyvin ahkera sekä työssä että oman kunnon hoitamisessa että myös perheestä ja kodistakin huolehtimisessa. No, ei siinä ole mitään superwomania sinänsä. Olen huolehtinyt ruokavaliostani (ja perheeni ruokavaliosta) hyvin, juossut, treenannut salilla, uinut, kirjoittanut, kommunikoinut ja zempannut treenattavia sekä tehnyt normipäivätyöni ihmistaimien parissa niin hyvin kuin olen jaksanut ja osannut. Laiska töitään luettelee, sanoo vanha viisaus latistavasti ja siksi niitä inhoankin. Luettelen näitä itselleni nimenomaan siksi, jotta voin ajatella hyvällä mielellä, mihin kaikkeen olen pystynyt vasta toisena vuonna uupumuksen, masennuksen ja pitkän sairasloman jälkeen. Mikään ei ole niin tärkeää kuin terveys, sairaana ei ole kovin hääviä edes koittaa rakastaa, ja vaikka en juuri tänään pystyisi uusiin mave-ennätyksiin tai 100 kilometrin ultrajuoksuihin (jotka olisivat kyllä huikeita juttuja!), olen pystynyt kaikkeen tähän, mikä ei olisi toissa vuonna onnistunut.

Pidin reippaasti kevätsiivouksen keholle. Opin jälleen paljon uutta kropan toiminnasta ja siitä, miten ravitsemus siihen vaikuttaa. Osa paleoruokavalion periaatteista eroaa kovastikin yleisistä terveyssuosituksista ja on ollut oma hommansa ensin muuttaa omia ajatuksiaan, sitten uskaltaa kokeilla vastoin ikiaiakaisia uskomuksia olevaa ja terveysviranomaisten suosituksista poikkeavaa tapaa syödä. Palkitsevaa on ollut kuitenkin hiljalleen huomata, miten paljon paremmin keho voi, miten pajon paremmalta se näyttääkin, kun sinne ei laita itselleen vääränlaista polttoainetta.

Oma hommansa on olla myös oman tiensä kulkija. Eniten saa epäileviä, jopa huolehtivia tai sääliviä kommenteja viljattomuudesta ja maidottomuudesta. Miten voi elää niin hiilaritonta elämää? -Olet varmaan siksi niin uupunut, kun et syö puuroa ja leipää! Syön kyllä hiilareita, niitä on olemassa viljojen ulkopuolellakin. Maitotuotteettomuudessa huolta aiheuttaa suurimmin "kalsiumin puutteeni". Näistä kun on jokaisella mielipiteensä. Rahkatta ja raejuustotta on ihan hyvä olla. Kalsiumiakin kertyy lähes joka aterialla, kun pikkuisen näkee vaivaa asian eteen. Itseasiassa voin hieman pahoin, jos katselenkin jonkun vetävän rahkaa, erityisesti niitä makeutettuja ja maustettuja, mutta en mene siitä saarnaamaan ja muistuttamaan, että älä hyvä ihminen luota maitotuotteiden kalsiumin imeytymiseen, sillä maailman suurimpana maidonjuojakansana olemme kuitenkin jostain syystä myös osteoporoositilastojen kärkipäässä. Ruoka aiheuttaa intohimoja ja jokainen tietenkin tietää, mikä on hyväksi, mutta jospa itse kuitenkin tunnen oman kehoni parhaiten. Olen kokeilija ja ikuinen harjoittelija ja uuden etsijä, mutta tuputtaja en ole. Kerron mielelläni, miten asian näen, mutta inttämään en ala enkä todistelemaan oikeutusta syödä kuten tahdon enkä estelemään toisten tapoja hoitaa itseään.

Pikkusen sitä kalsiumia.

Positiivisuuteeni ja sosiaalisuuteeni palatakseni, siinäkin tuntuu olevan rajansa. Liika on liikaa. Kirjoitin, keskustelin, juttelin, jaoin, olin tavoitettavissa kaiken aikaan. Iski iso ähky ja siihen auttaa vain ähkynaiheuttajan vähentäminen. Vähensin someaikaa, pidän edelleen taukopäiviä, siivosin fb-kaverilistaa. Miksi aukoa ovia, joitten takaa ei löydy mitään uutta tai miksi antaa kenenkään katsoa sisään omasta ovestaan, jos hän vain kurkistaa sinne, ei kommentoi mitään eikä varsinkaan jaa vastavuoroisesti, mitä hänen ovensa takana on! Kaikella ystävyydellä, nyt on enemmän tilaa uusille oville aueta, sitten kun taas jaksan. Nyt en jaksa juuri tavatakaan ketään, mutta sekin palautuu kyllä. Semmoinen vain olen ja ehkä ihan kaikessa ei tarvitse itseään muuttaa ja kehittää. Jotkut piirteet saavat olla semmossaan, sellaisena kuin ne tässä olemuksessa ilmenevät. 

Kolmeen viikkoon en ole juossut, vaikka minulla on uudet namut juoksukengät ja salillakin olen käynyt lähinnä opastamassa toisia. Nyt on vain tuntunut siltä. Tauko on tarpeen, kun keho ja mielikin niin kertoo, jalka ei vain nouse eikä punttikaan. Sillä ei ole mitään tekemistä kalsiumin tai leivän kanssa. Jonkun verran sillä on tekemistä kehon ulkopuolisten arkirealististen rasitteiden kanssa ja niitä on riittänyt koko kevättalven. Tekosyy, sanoisin, jos olisin täysissä supervoimissani, mutta siihen on vielä vähän matkaa. Uimaan järveen kuitenkin olen menossa tänään jo kolmannen kerran tälle viikkoa. Vesi hellii kehoa ja mieltä; kylmä vesi lauhduttaa sykkeen rauhalliseksi, pistää hengittelemään harkitun hitaasti. Kyllä tämä taas tästä. Kevätkiire ja stressi helpottaa muutamassa viikossa, katsotaan palaanko poluilleni jo sen aikana vai vasta sen jälkeen. Vaikka ainoa todellinen hetki elämässä on juuri tämä nyt, tiedän, että tulee vielä sekin hetki, että taas mentiin. Pieni lepotauko on vain lähtölaskentaa kohti tulevia seikkailuja. Pysykää mukana tai ainakin perässä. =)

Kuva liittyy harvinaisen vähän omaan suht koht lihaisaan ruokavaliooni, mutta mistähän tuo jytky saa kalsiuminsa, kuitunsa ja hiilarinsa? Sillä ei ole rahkaa, maitoa, raejuustoa, leipää eikä puuroa!  Se tässä mieltä kyllä painaa. ;)

Kevätsiivouksen jälkeisiä tunnelmia - minusta taisi tulla brand new ihanuus

Kevätsiivouksen eli neljän viikon tehopaleokokeilun viimeinen viikko huipentui ystäväviikonloppuun Jyväskylässä, meidän puolen välin krouvissamme, eri puolilta maata kun olemme. Nautiskelimme huikeassa Hotelli Yöpuussa rentoa aikaa, lepoa, juttelua, hyvää ruokaa hyvinkin paleosti ja hieman myös mahdollisimman paleoisia nautintojuomasia. Hotelli oli ihana ja nappivalinta meidänlaisillemme luolanaisille. Saunavuoronkin sai varata ihan ikioman ja aamiaismunakas paistettiin toiveiden mukaisilla täytteillä.

Hotelliaamiainen voi olla muutakin kuin nakkeja, puuroa ja croissantteja!

Oli kiinnostavaa miettiä tehoviikkojen jälkeen, mitä söisi. Ei edelleenkään tehnyt mieli mitään epämääräistä. Toki tämä elämäntapa on itselleni jo niin tuttu, etten monestikaan koe vaikeaksi valita järkeviä ja terveellisiä ruokavaihtoehtoja, mutta nyt se tuntui hyvin selkeältä ja helpolta.

Kevätsiivottuna ja saunapuhtaana, lähes uudestisyntyneenä.

Kävimme oikein kahvilassakin. Googletimme etukäteen ihanan terveysruokapaikan, josta sai ostaakin tuotteita mukaan.  Hyvän olon kauppa & kahvila Säde teki vaikutuksen. Join voimakahvit voilla ja mct-öljyllä ja söin raakasuklaakakkua. Ystävä löysi omat mieltymyksensä teestä ja marjaisasta juustokakusta.

Ehkä paras kahvi ikinä sisälsi myös grass fed-voita.

Ostin raakakaakaojauhetta, MCT-öljyä ja supervoimia varten Pikacordyä. Ne tulivatkin tarpeeseen kotimatkalla, kun piti puhdistautumisen loppuriittien rentouttamana jaksaa ajaa kotiin kolmen ja puolen tunnin matka- vihaan autossa istumista normisti, nythän se meni oikein leppoisasti, yhden pysähdyksen taktiikalla.

Kahvitauko huoltiksella.

Siivouksen jälkeinen viikko meni ruokapuolen kanssa hyvinkin samoin kuin siivouksen aikana. Siinä ei ollut mitään vaikeaa. Opetteleminen on kestänyt, mutta tämä on vähän kuin pyörällä ajaisi - sen osaa sitten, kun sen yhdesti on treenannut. Toinen ystävä tuli pääsiäiseksi kylään. Syötiin paleosti, juostiin muutama kymmenen kilsaa ja uitiin kylmässä vedessä, parannettiin maailma ihan mahtavaksi sekä nautittiinkin vähemmän kurinalaisesti, vaan elämäntapa on juurtunut ja koen sen hyväksi minulle.

Pitkällä ja rauhallisella pääsiäislenkillä juoksukaverin kanssa.

Tämä viikko on ollut stressaava muista elämän alueista johtuen. Tämän kirjoittaminenkin venyi mielestäni turhan kauas. Harmitti jossain vaiheessa, vaan nyt olen saanut sen lokeroitua päässäni, että niin ei tarvitse olla. Kokeilin uusia juoksukenkiäni ihanan ystävän seurassa, tuntuivat huipuilta. Kävin tekemässä (liian) kovan salitreenin. Selvisin arjesta ja söin upeasti ruokkien perheeni samoin. Mietin, olisiko rentouttavaa syödä jotain epäpaleota. En keksinyt mitään, mitä olisi tehnyt mieli. Söin vähän tavallista enemmän mustaa suklaata. Nukuin monta yötä huonosti ja yhden aivan ihanasti. Elämää siis elin jälleen!

Jälkeen-kuvia en ole sitten vielä toistaiseksi tullut lupauksestani huolimatta ottamaan. Joku filosofiassani on ehkä muuttunut. Otan joskus kuvan, laitan sen blogiin, mutta en koekaan tarpeelliseksi todistella, että ihmetelkää kaikki, miten tehokasta tämä on. Tämä ei ole kuuri, tämä on elämäntapa. Välillä maha röllöttää enemmän, jos on ottanut vaikkapa saunajuoman tai syönyt slaissin vuohenjuustoa, enimmäkseen ei röllötä. Miksi minä sitä kuitenkaan todistelisin kuvilla? Itselläni on tämän elon kanssa vahva ja hyvä olo ja tunnen olevani oikealla tiellä, jotain minussa on pysyvästi muuttunut. Sen pitää riittää.

Mieli, joka on venynyt kokemalla uuden elämyksen, ei tule enää ikinä mahtumaan entiseen muottiinsa.

Ps. aamiaiskuva by Anna Ääri ja viimeinen by netti.

Ugh! Luolanainen on puhunut eli Sielun temppelin kolmas siivousviikko

Kevätsiivous etenee ja kolmas viikko alkaa olla kohta koluttu. Siivouksen aikana on toteutettu ns. tehopaleota, joka ei loppujen lopuksi kovin paljon eroa siitä, miten olen syönyt elokuusta saakka, on vain näiden neljän siivousviikon ajan tarkennettu versio. Pienet satunnaiset hötöt ovat nyt olleet kolme viikkoa pois lautaseltani ja lasistani. Terveellisiä aineksia olen entisestään lisännyt, enemmän vielä vihreää ja runsaammin vettä. Resepti on yksinkertainen: proteiinin lähteet kana, liha, kala ja muna sopivina annoksina, monipuolisesti ja paljon kasviksia, marjoja runsaasti, hedelmiä ja pähkinöitä kohtuullisesti sekä hyviä rasvoja rohkeasti mukaan. Maito- ja viljatuotteita ei paleossa käytetä. Helpot pääperiaatteet, joihin olin hiljalleen uinut mukaan jo syksystä asti. Yksinkertainen on kaunista. Pidän siitä ja tulokset näkyvät. Iho on heleä, silmäympärykset sileät, hiukset kiiltävät, nukun enimmäkseen hyvin ja toissa maanantaina ostamani vyö tarvitsee lisää reikiä, kohta tarvitsen uudet pienemmät housut. Jenkkakahvat ovat hävinneet. Vielä viikko ja sitten otan jälkeen-kuvan ennen-kuvan rinnalle, mielenkiinnon vuoksi. Itselleni tämä on terveyspyrähdys, ei mikään laihdutuskuuri. Olen luvannut itselleni, että en enää ikinä kokeile mitään dieettejä, vaan pidän huolta kokonaisvaltaisesti terveydestä ja hyvinvoinnista, kaikki muu on bonusta ja tulee siinä sivussa itsekseen.

Vihreintä ikinä!

Aika monet laihdutus- ja fitnessgurut korostavat  painonhallinnan kanssa kamppaileville asiakkailleen ajatusta: "Ruoka on vain polttoainetta.". Ajatellaan, että tällä mantralla päästään eroon tunnesyömisestä ja lohdutusnamuista. Kun päättää, että tankataan vain tarkasti punnittu annos kitusiin tuntematta mitään ja jatketaan treeniä, opitaan eroon tunneperäisestä suhtautumisesta syömiseen ja muututaan eläväksi lihakseksi. Uskallan väittää, että ei toimi kuin sen aikaa, kun ihminen jaksaa mantraa hokea ja sen hetken, kun motivaatio on korkealla sen surullisenhimoitun bikinikunnon haalimisessa.

Oma suhteeni ruokaan on vaihdellut vuosien saatossa. Välillä se on ollut vaikeastikin vääristynyt ja olen joutunut työstämään sitä monella tapaa ja erittäin monin kokeiluin. Tuo polttoainejatuskin tuli testattua. Ei toimi, en ole liukuhihnahanhi tai avaruusmatkailija, joka selviäisi pelkällä tankkauksella. Minulle ruoka ei edelleenkään ole pelkkää polttoainetta. Enkä edes halua, että se olisi kuin auton tankkaisi ja matka jatkuisi tankki tutusti täynnä kuin ei olisi mitään uutta koettu. Onneksi ihminen on oppivainen otus, toki oppimiseen tarvitaan kovasti omaa tahtoa, mikäli ongelmiinsa oikeasti tahtoo helpotusta. Elämäntavan voi opiskella, se on mahdollista.

Olen aistikas ihminen, rakastan nautintoja ja ruoka makuineen, väreineen, tuoksuineen ja puruvastuksineen hellii monta aistia kerralla. En aio ikinä opetella ajattelemaan, että ruoka on vain polttoainetta keholle eikä mitään muuta. En usko, että se on tie tasapainoon ja painonhallintaan. Parhaimmillaan ruoka ravitsee kehoa, aisteja, mieltä,  (väitän jopa) sieluakin ja antaa miellyttäviä sosiaalisia yhteenkuuluvuuden kokemuksia, kun nautinnon jakaa yhdessä rakkaiden tai ystävien kanssa. Huolimatta tästä ajattelusta ruoan ei tarvitse olla lohtu tai palkinto, jota mätetään liikaa vaikeina aikoina suruista selviytymiseksi ja joka siksi kääntyisi voimaannuttavasta tuhoavaksi elementiksi. Ruoasta täytyy opetella nauttimaan siten, että siihen ei liity pelkoja tai addiktoitumista joihinkin aineisiin, mutta sitä ei tarvitse työntää itseensä tuntematta mitään auton tankkausta kummempaa. Siitä saa nauttia ja se saa olla hyvää eikä sitä tarvitse pelätä tai himoitakaan hallitsemattomasti.

Paleo-ajattelussa mennään sen verran ihmiskunnan historiaa taakse päin, että pyritään valitsemaan ravinnoksi aineksia, joita on aina ollut olemassa. Valitaan sellaisia ruokia ja raaka-aineita, jotka esiäitimmekin olisi tunnistanut ruoaksi ja jätetään teollisesti valmistetut ruoaksi tunnistamattomat keinotekoiset valmisteet pois. Aitoa ravintoa on vaíkeampi lohtu- tai ylensyödä, kun oppii kuuntelemaan kehoaan ja pääsee irti esimerkiksi aikamme vitsauksesta sokeririippuvuudesta. "Paleo on vapaus.", sanoo ruokavalion asiantuntija Johanna Grönlund ja tämän väitteen olen todennut kohdallani pitävän paikkansa.

Kun laitan ruokaa, leikkelen kasviksia, pilkon hedelmiä, muussaan marjoja, keitän munia, paistan lihaa tai kypsennän kalaa, toteutan yhtä perustarpeistani. Mielestäni jo yksistään ruoan laittaminen antaa meditatiivisen hetken, paluun alkujuurille, rakkauden tekoihin. Siinä on jotain samaa kuin halkojen latomisessa uuniin, tulen sytyttämisessä tuoheen, sen seuraamisessa, kun liekki alkaa kasvaa ja lämmittää omaa kotipesää. Ruoan laittaminen on perustarpeeni ja en voi ajatella, että sen tulos olisi vain "polttoainetta" keholleni ja heidän kehoilleen, jotka pöytäni ääressä ruokansa nauttivat. Saan mielihyvää siitä, että teen ruokaa itselleni ja läheisilleni, pidän huolta itseni ja heidän hyvinvoinnistaan, suojelen ja mahdollistan elämää. Sen verran olen luolanainen ja toteutan osaa elämäntehtävästäni, elämän jatkumista ja ylläpitämistä. Luonnollista, eikö?

UGH!

En ole mestarikokki. Teen ruokaa hyvinkin fiiliksen mukaan ja välillä satunnaisista tarvikkeistakin. Mausteet heitän aina sekaan melkolailla intuitiolla. On hyvin harvinaista, että saisin kahta kertaa onnistumaan juuri samanmakuista uunikalaa tai lihamureketta. Jokainen kookoskanani maistuu eriltä, samoin kaikki vihermoothieni tai marjapirtelöni sekä varsinkin iltamunakkaani. Lapsi pyytää, että tee äiti sitä samaa kanajuttua kuin silloin kerran. No, minähän teen, mutta tulee erilaista. Ruokailu on joka kerta kokemus ja näköjään jopa aina ihan uudenlainen. Välillä hyvin pikainen kokemus ja toisinaan hieman karvaskin, mutta enimmäkseen hyvä ja miellyttävä uusien makuyhdistelmien yhteinen jakaminen tai sitten vieläkin yllättävämpi: tuleekin toistekin saman makuista kuin Silloin Kerran!

Minua ärsyttää suunnattomasti sana "herkku" tai pikemminkin, mitä sanalla nykyään ymmärretään. Herkku mielletään synonyymiksi kaikenlaiselle epäterveelliselle ja lähes myrkylliselle moskalle: makeisille, kahvileiville, pullalle, kampaviinerille, nallekarkeille, höttösuklaalle, joka on hädintuskin kaakaopapua nähnytkään, sipseille, naksuille, raksuille, hampurilaisille, pakastepizzalle, pikaruoalle, limonadille ja light siiderille. Kun kuulee, että jollakulla on herkkupäivä, se tarkoittaa, että vedetään epämääräinen satsi kaikkea sokerihumalaan johtavaa lisäainekyllästettyä vehnäsokeritransrasvamöhnää ja sekaan suolasnäksejä ja keinomakeutettuja virvoitusjuomia. Se on ihan yleinen käsitys herkkupäivästä. Itse en ajattele noista kaupallisista tarpeista syntyneistä elintarvikkeiden kaltaisista tuotteista yhtään ainoaa herkkuna. Herkku sanan varsinaisessa merkityksessään on mielestäni ihan jotain muuta.

Meilläkin on tänään herkkupäivä. Se sopii jotenkin mukavasti perjantaihin. Viikonlopun kunniaksi vähän jotain parempaa kuin arkena. On ilta aikaa kokata ja panostaa enemmän kuin kiireisimpinä iltoina viikolla. Rahatilanne on vähän tiukilla, mutta satuttiin saamaan isompi satsi plussaseteleitä kerralla eilen tulleessa kirjeessä. Käytin ne paikallisessa K-kaupassa kotimaiseen savuloheen. Miesväki on toivonut seuraksi pottumuussia, sitä tulevat saamaan, kun kerta tahtovat, vaikkei se paleota olekaan. Itselleni teen muussin bataatista. Ostin myös rapsakan Cosmopolitan-salaatin ja kaksi komeanvihreää kotimaista tuorekurkkua. Kotoa löytyi jo valmiiksi kolme kirkkaanpunaista suippopaprikaa, tuoreita kotimaisia tomaatteja, sipuleita sekä söpöjä miniavokadoja, niistä tulee macadamiaöljyn ja Kalaharinsuolan maustamana huikea salaatti. Jälkiruoaksi keitän Pauligin Parisien-kahvia, johon lorautan kookosöljyn seuraksi tilkan kookosmaitoa ja herkullisen juoman kera maistuu miehen Riikan reissultaan tuoma tumma suklaa. Siinä on yksi esimerkki siitä, millainen on oma käsitykseni herkkupäivästä. Herkku on herkullista, oikeaa ja maukasta ruokaa. Ruoka on herkkua!

Sielun temppelin toinen siivousviikko

Mitä uutta Kevätsiivous on kehooni ja mieleeni tähän mennessä tuonut? Ruokavalioni on ollut paleomainen jo elokuusta, mutta viilattavaa siitä on löytynyt. On äärimmäisen kiinnostavaa kokeilla, miten keho reagoi, kun jättää pois kaiken turhan ja nauttii vain puhdasta ruokaa, jonka koostumuksen itse tietää. Syö ja juo vain kehoa ravitsevaa eikä mitään sitä vahingoittavaa. Yksinkertainen perussääntö, jonka sisäistämiseen on tietenkin mennyt aikaa ja oppiminen jatkuu yhä.

Ihana vinkki smoothien mukaan ottamiseen: Soda Streamin isosuinen pullo!

Toisella viikolla olen keskittynyt harjoittelemaan sopivaa hiilihydraattien määrää juuri tälle keholle, johon olen syntynyt. Maanantaina juoksin kympin tasavauhtisen lenkin ja menin ilmeisesti liian vähillä hiilareilla, koska meno oli tahmeaa ja raskasta. Lisäsin hiilarien määrää, enemmän banskua ja bataattia. Kevätsiivouksen aikana en käytä lainkaan riisiä, se on nyt sivussa nämä viikot. 

Uunibataatit ovat ihania ja nopeita valmistaa!

Keskiviikkona juoksin vitosen testijuoksun, siinä juostaan 5 km niin lujaa kuin pääsee. Kuvittelin, että ehkä pystyn noin 35 minuuttiin, kun kaikkeni tiristän, mutta niin vain kävi, että tulos oli 30 min 39 s. Se tuntui hienolta, vaikka aika ei kilpaile parhaan kuntoni kanssa vielä samassa sarjassa. On kuitenkin aivan upea tunne, että pystyn ja jaksan taas ja uskalsin riuhtoa itseni ylitse tuon pelottavan mukavuuskynnyksen. Olihan mielettömän hieno hetki tehdä näin raskas suoritus, kun viime juoksutestini on marraskuulta 2011. Luulin, että en tule tekemään sellaista enää ikinä ja tässä sitä ollaan - ihan kelpo tuloksen kanssa onnensa kukkuloilla. Juoksun jälkeen kehittelin elämäni palauttavan aterian: mustikasta, banaanista, protskujauheesta ja sitruunasta. Se on herkkua se ja toimii! Hyvin jaksoin mustikkahyveen voimin pitää vielä testin päälle kuntosaliryhmälleni treenit verryttelyineen ja venyttelyineen ihan hymyn kera.

Lempipalkkarini <3

Testijuoksun jälkeen piti höllentää otetta liikunnassa pariksi päiväksi, antaa kehon levätä. Nukuin makeita yöunia. Aloin painottaa hiilarit iltaan, päivän viimeiselle aterialle ja edelleen ihan viimeisenä ennen nukkumaanmenoa unibanaani kera mantelimaidon, jota en jaksa väsätä itse. Se on minun poikkeamani Kevätsiivouksen täydellisyydestä. Pieni särö pitää jalat maassa. Se on itselleni tarpeen, että en ala nähdä lisäaineita ja myrkkyjäämiä jokaisessa suupalassa. Tavoitteenani on vapaus syömisessä, ei paniikki, pelko eikä syömishäiriö.

Vihreää olen lisännyt syömisiini vielä verrattuna viime viikkoon. Kuvittelin alkujaan syöväni sitä riittävästi, mutta se on ollut vain näppituntumaa, nyt sen huomaa. Viime viikosta alkaneen vihersmoothieinnostukseni myötä on ollut helppo lisätä vihreän määrää. Miten hyvää tekeekään lehtivihreä, voiko olla kovin montaa yksittäistä ainetta, jota voisi enemmän ylistää! Luonnon suuri rikkaus ja niin lähellä ulottuvillamme nautittavaksi!

Viikonlopun aloitusdrinksu: Pinaattia, parsakaalia, banaania, sitruunaa, protskua ja vettä. 

Kalorien laskeminen, annosten punnitseminen ja rasvan pelko ovat kaikki kuolleet minusta. Mitään niistä en enää tarvitse. Näiden asioiden omaksumiseen on toki mennyt aikaa, mutta nämä kaksi viikkoa ovat kirkastaneet niitä mielessäni. Tarvitsen riittävästi hyviä ravintoaineita ja rasva on ehdottomasti yksi tärkeimmistä, nautin sitä jokaisella aterialla kookos-, oliivi- tai macadamiaöljyn muodossa tai sitten ihan avokadona. Tarvitsen myös sen verran ruokaa, että vatsani tulee tyytyväiseksi, joten keittiövaaka ja muut laskurit hiiteen, olen itse oma mittarini. Aamen.

Lauantaina vihdoin tapahtui se, mitä olen odottanut ja haaveillut pitkään. Juoksutossuni suutelivat maata jokaisella askeleellani vajaan 16 kilometrin verran. Unelmieni pitkä, rauhallinen juoksulenkki on vihdoin totta! Joulukuussahan vielä alkuvuoden tavoitteitani miettiessäni päätin kävellä, kävellä, kävellä, kunnes juoksen. En ollut lainkaan varma, toteutuisiko tuo ikinä kaikkien vaikeuksien jälkeen, mutta tässä sitä nyt ollaan. Kiitos, kiitos, kiitos!

Tämän viikon Kevätsiivous-osion elämästäni pyhitin juoksemiselle ja hiilarimäärän säätämiselle sopivaksi voimilleni. Taisin onnistua, sillä muuten nuo erityiset juoksulenkkini olisivat kyllä tyssänneet alkuunsa, samoin arjen pyörittäminen sen päälle. Nukuinkin kyllä erinomaisia yöunia, jälleen vertaan vain itseeni, joka olen ollut heikko nukkuja aina. Nyt taidan näillä eväillä olla ihan hyvä nukkuja. Hiukkasen olisi tehnyt mieli ottaa itsestäni jo vertailukuvaa kahden viikon takaiseen alkutilannefotoon, sen verran litteämmäksi vatsani on käynyt ja lempparihousujeni vyötä on pitänyt tällä viikolla pykälän verran kiristää. On vapauttavaa huomata, että saa syödä hyvin ja herkullisesti vatsansa vetämän verran, jaksaa sekä osaa liikkua ilman painetta kalorien kuluttamisesta tai laihtumisesta, mielessä se, että tahdon vahvemmaksi, terveemmäksi ja parempikuntoiseksi ja se näkyy sitten peilissä ja vaatteiden löystymisenä vielä kaiken päälle. Tämä sopii oikein hyvin minulle ja keholleni. Olemme yhdessä tyytyväiset matkaamaan seuraavaan viikkoon ja kenties kokemaan jälleen uusia mukavuuskynnyksen ylittämisiä. Kiitän, kumarran ja jatkan valitsemallani tiellä.

Sielun temppelin ensimmäinen siivousviikko

Ensimmäinen kevätsiivousviikko alkoi osaltani päivää etuajassa, sunnuntaina. En malttanut odottaa virallista alkua, vaan napsaisin turhakkeet pois ruokavaliosta ja lisäsin vettä tilalle jo varaslähdöksi. Periaatteista suurin osa on tuttuja kuitenkin jo elokuulta, ajoilta, jolloin blogini lähti liikkeelle, joten ei kun menoksi sitten vaan. Päätös kun oli tehty, niin sehän on silloin toteuttamista vaille valmis. Maanantaina siivousryhmä starttasi virallisesti ja siellä tuli paljon asiaa, joka oli itselle jo selvää, koska ryhmään sai ilmoittautua ihan kuka vaan, joka kehoaan "siivota" tahtoo. Uutta oppimaan sinne kuitenkin olen lähtenyt ja odotan sitä myös sieltä löytäväni ihan hyvillä mielin.

 Salilla kävin sunnuntain jälkeen uudestaan jo heti maanantaina. Tiistaiaamuna olisin voinut ottaa jo vertailukuvaa edellisen blogikirjoitukseni alkuasetelmaan, sen verran tehokkaita olivat siivouksen lähtöpäivät. Housunvyötärö kävi heti löystymään ja kasvot virkistymään. Vesi puhdistaa, kun ei lataa uutta likaa sekaan! Miksi ihmeessä se olikaan taas jäänyt vähemmälle, miksi? Ei ole vaikeaa pitää lasia, pulloa tai kunnon jumbomukia esillä ja hörppiä siitä ohimennen tai vetäistä pitempi siivu. Jättikokoinen Taika-muki asuu jälleen yötkin yöpöydälläni, naukkailen siitä nyt elämän eliksiiriä, kun kuitenkin herään öisin muutaman kerran ja sehän on muuttunut siinä taikavedeksi. Toimii, tepsii ja tehoaa!

Riisi jäi nyt hiilareista tämän tehosiivouksen ajaksi pois. Tilalle otin alkuun bataattia ja sain vihdoin innostuttua tekemään kauan haaveilemiani bataattiranskiksia, joista tuli jumalaisia. Seuraksi ruokaisa salaatti munista, pähkinöistä, avokadosta ja kasviksista. Tämä on minun käsitykseni herkusta, ei munkki eikä donitsi eikä pussillinen nallekarkkeja tai sipsisäkki. Söin näitä silmät kiinni onnesta, rakastuin taas!

Jumalainen ateriani maanantai-illalta.

 Treeni kulkee. Painoja on saanut tällä viikolla lisätä. Keskiviikkona tein ojentajapunnerrusennätykseni ja torstaina jalkakyykkäsin toista kertaa raskainta taakkaani ikinä. Tällä viikolla ovat myöskin yksityiselämässä edelleen jatkuvat haasteet aiheuttaneet siinä määrin suomalaiskansallista v*tutusta, että on viikon kyykyt ja mavet tehty siihen malliin ja semmoisella taakalla, että mummokävelyllä edetään tänäänkin. Onneksi ruokailu on ollut helppoa, selkeää ja vaivatonta sekä voimia antavaa, niin ei ole tarvinnut muuta kuin tehdä eväs ja imaista nassuun, että on tämäkin viikko voittajana selvitty.

Kehitys tuntuu niin voittajafiiliksenä!

Juoksuun en ole saanut satsattua tällä viikolla, liika on liikaa. Salilla kun on tehnyt sen verran tiukempaa settiä, niin lihas pistää pikkusen hanttiin, vaikka mieli tielle kaipaakin. Arjen haasteet toki osasyynä tähän, voimallisempana aikana olisin lenkitkin tehnyt. Tämä kaikki kyllä riittää oikein mainiosti, hyvin ylpeä olen, että henkisesti rankan viikon ohessa kevätsiivous sujuu kuin itsestään. Kiitän siitä Kukkaa, joka tähän on hyvän perustan kampanjallaan tarjoillut ja itseäni, että näin sen verran vaivaa, että opettelin uuden tavan ravita sieluni temppeliä. Sitä paitsi, onhan tässä vielä viikonloppua jäljellä, ehtii kipaista lenkinkin, kun oikein sisuuntuu.

Viikon kohokohtiin lasken tähän astisen viherpiiperrykseni maksimoinnin eli smoothien oikeista ja aidoista vihreistä ruoista eikä vain jauheista. Sen merkitys selkeni nyt mieleeni ja heti kehittelin oman ensimmäisen reseptini. Nautin niiden kasaamisesta, koska toteuttaminen on nopeaa ja kokeileminen kiehtovaa. Laitoin viherherkkuuni näitä:

... ja totta kai siitä tuli fantastisen makuinen, pehmeä, suussasulava, ravitseva ja tämän näköinen:

Mikä vihreys!

Tästä tulee pysyvä osa eloani, aineksia mukavasti vaihdellen. Mielikuvanakin jo tuota nauttiessa tuntee terveyden ja voiman valuvan kehoon juoman mukana ihan kuin antaisi hunajaa Maailman Vahvimmalle Nallelle tai maapäkinöitä Hessu Hopolle. Sitä tämä tekee minulle.

Nukkuminen, tuo elämäni ikiaikainen dilemma, on ollut kuitenkin ihan kohtalaista mielessä pyörineistä asioista huolimatta. Se on aikamoinen ihme. Yleensä huolet vievät uneni niin kauas kaakkoon, että niitä etsitään viikko tolkulla vielä asioiden loksahdettua paikoilleenkin. Iltaisin, kun talo hiljenee, otan unibanaanin ja pienen lasillisen mantelimaitoa, kääriydyn vilttiin ja nautin ne rauhallisesti kiitollisena siitä, että kaukana ovat ajat pakollisista mehukeittorahkasulkeisista täyteen mahaan ja vielä kauempana ajat, jolloin en uskaltanut juoda lasillista vettä illalla, ettei vaaka vaan huomenna näytä isompaa tai edes samaa lukua kuin oli aamulla näyttänyt. Sitten kömmin peiton alle pehmeästi lihakset raukean kipeinä. Siivous jatkuu ja puhdasta tulee. Huoletkin haihtuvat vielä kevään tuuliin, niin siinä käy!

Uskalla, kokeile, haasta itsesi, pelkää, rohkaistu, säikähdä, rauhoitu, testaa, mikä on sinulle hyvä, käy jaakobinpainia, pety, nuole haavasi, lepää, palaa lähtöruutuun, kerää voimat, nouse uudelleen ja innostu jälleen! Mitään ei voita eikä saa, jos jää laakereilleen, tyytyy haaveilemaan haaleasti, että tahtoisin, yritän, pitäisi, mutku. Tee, niin tapahtuu! Etsi, niin löydät! Onneen tarvitaan ennen kaikkea avonaiset silmät ja rutkasti tahtoa. Hippunen tähtipölyä tipahtaa kyllä sitten itsestään kaiken ylle. Hyvää viikonloppua!

(kuvat ruokakuvia lukuunottamatta netistä)