torstai 30. tammikuuta 2014

Taikajuomaa ja taikavoimaisia askeleita

Monta viikkoa ilman uutta blogitekstiä ja kovin paljon kerrottavaa kertynyt! Minulta on pyydetty pirtelöiden ja ruokieni reseptejä. Itse olen niitä opiskellut mm. Kukka Laaksolta ja Sami Sundvikilta, joiden sivuilta autenttiset ohjeet terveellisiin ruokiin ja elämäntapaan löytyvät helposti. Itse tekemistäni versioista on tullut ajan myötä omantyylisiäni kuten elämäntapanikin on. En ala ihan kokkikirjaa kirjoittaa, vaan liitän ohjeitani blogiin mukaan silloin tällöin. Niitä löytyy myös aiemmista jutuista ja niiden kuvista, jos tarkkaan lukee. Aloitan mielestäni tärkeimmästä:


Virkistävä ja voimaannuttava taikajuoma:

Ainekset: 
sitruuna (koska siinä on  paljon C-vitamiinia, kaliumia, kalsiumia, magnesiumia ja folaattia ja toimii kehoa puhdistavasti: vaikka se on hapan hedelmä, sen "palamistuote" on emäksistä eli se tasapanottaa kehon ph-arvoa ja helpottaa mm. MSM:n ja raudan imeytymistä)
MSM-jauhe (koska sen sisältämä orgaaninen rikkiyhdiste, jota ihmiskehossakin on, huoltaa lihaksia, niveliä, rustoja, ihoa, hiuksia ja kynsiä)
ohranoras- tai vehnänorasjauhe (koska ne ovat sellainen ravinnepommi, ettei minun tarvitse vetää vitamiineja ja mineraaleja apteekin purnukoista),
Kalaharin suolaa ja vettä (koska ko.suola on täynnä upeita mineraaleja ja hivenaineita ja veden kanssa nesteyttää kehon hypernopeasti valmiksi päivän toimiin)

Valmistus:
Puserran sitruspusertimella puolen litran sheikkerimukin pohjalle puolen sitruunan mehun, jos sitruuna on pieni, laitan kokonaan. Lataan mehun päälle ruokalusikallisen MSM-jauhetta, reilun ruokalusikallisen orasjauhetta, ripauksen Kalaharin suolaa ja tuuttaan lopuksi mukin täyteen hanasta vettä ja sekoitan. Vaahtoaa ihanasti ja vihreys ihastuttaa. Virkistää paremmin kuin kahvi. (Jos tahdot kokeilla, aloita pienellä määrällä molempia jauheita, jotta masusi ei järkyty niiden puhdistavasta efektistä.)

Vaikutus:
Olen juonut tehojuomaa päivittäin viime elokuun lopusta asti ja pidän tätä yhtenä tärkeimmistä arjen yksittäisistä voimantuojistani. Uskon vakaasti, että voimia vaatinut syksy ja pitkä, pimeä kaamos töineen ja stresseineen eivät olisi olleet läheskään niin selätettävissäni ilman tätä aamun voimalatausta. Lisäksi huomaan palautumiseni liikunnasta nopeutuneen, polviniveleni naksumisen kadonneen ja hiusteni olevan ihan mielettömän paljon paremmassa kunnossa kuin puoli vuotta sitten, suorastaan loistossaan. En ole myöskään vielä toistaiseksi sairastanut ainoatakaan flunssaa tai oksennustautia tämän lukuvuoden aikana. Siihen vaikuttanee muukin terveellinen, mitä suuhuni pistän, mutta yksi iso ravinnepommi on tämä. Jos elän todella vanhaksi ja minusta tehdään paikallislehteen juhlakka 95-vuotissynttärihaastattelu, tulen ehdottomasti kertomaan yhdeksi pitkän ikäni ja vetreyteni salaisuudeksi juuri tämän aamuisen tapani.
Saa käyttää, mut ei oo pakko hei!
Joululoman tavoitteeni oli saada itseni "takaisin radalle". Haluan olla minä-kampanjan jälkeen jouduin pakarakivun ja univaikeuksien vuoksi palaamaan lähtöruutuun liikunnan osalta. Onnistuin lomatavoitteissani ja aloin kävellä, avantouida ja palasin salille. Tein tarkemmat suunnitelmat tulevalle tekstiini Lupaus vai tavoite. Tammikuu alkaa olla voitettu kanta ja on hyvä hetki tarkastella, miten on edetty.

Olen kävellyt, Jumalani, kuinka olenkaan kävellyt! Olen painanut alkukuusta kohti pilkkopimeää vesisadetta, myöhempinä viikkoina viimaa vasten naama jäässä ja ripset kuurassa sen kolme kertaa järven ympäri per vko ja välillä enemmänkin. Otin tavoitteen ja tämä oli sen toteuttamista, ihan sama, oliko sinne aina hauska lähteä vai ei. Kuten kirjoitin, päätin, että kävelen ja kävelen, kunnes lopulta juoksen. Oli toki äärimmäisen lähellä, että heitän ne kirotut juoksulenkkarini lopullisesti kaivoon. Mitä sitä niin tuttua ihmistä kuin itseänsä kiusaamaan ylenpalttisesti, jos siitä aiheutuu vain tuskaa ja lääkärireissuja! Kai sitä voi sen rakkauden tuohon liikuntalajiin paketoida sievästi muistojen kammioon, unohtaa sen euforisen, lähes orgastisen ihanuuden, minkä se on reilut parikymppisestä minulle vuosien virrassa tarjoillut ja sen zeniläisen rauhan, jota en koskaan ole millään muulla tavalla saavuttanut kuin pitkällä nautinnollisella juoksutaipaleella.
Silloin tällöin sääkin hellii.
Olin saanut jopa lohduttavia kommenteja ikätovereilta, että ei sitä kuule enää tässä iässä paikat kestä niin hakkaavaa menoa. Voihan sitä vaikka sauvakävellä tai vesijuosta, lempeämpää liikuntaa ikääntyville nivelille. Siihen halpaan en sentään mennyt. Maratontapahtumissa on yli 7-kymppisiä juoksijoita ja oman ikäsarjani kuntojuoksijat harppovat elämänsä aikoja. Numeraalit eivät ole suosikkisanaluokkani! En ole älynnyt alkaa jo ennen kolmeakymmentä ikävuotta surra "vanhuuttani", mutta usko omaan kehooni alkoi näiden vastoinkäymisten myötä jo todella horjua. Entä jos kehoni rakenteessa on vain sellainen vinouma, että se ei vain enää kestä rakasta tapaani liikkua! Työnsin ajatuksen takaraivon takimmaiseen lokeroon ja pistin nastalenkkaria toisen eteen niin vimmatusti, että sitä lopulta tuskin saattoi enää kävelyksi kutsua.

Viime viikolla se sitten tapahtui, asia, johon en melkein enää itsekään uskonut ja ihan itsestään. Jouduin tekemään suunnittelemani kävelylenkin hyvin kiireisesti. Minulla oli aivan liikaa vaatetta ja kello kävi. Tossu kävi myös kohta lujempaa ja lujempaa. Minähän juoksin! Leijuin, lensin, liidin! Paksuissa toppahousuissa ja liian monessä fleece-kerroksessa nahkakinttaat viuhuen kevyesti ja tasaisesti hengittäen hyvällä sykkeellä suorastaan tanssin eteenpäin. Shakira lauloi ja minä juoksin Whenever, wherever-videon villihevoslauman kanssa järvisiltaa pitkin kilpaa. Hampaat paleltuivat hymyn yltäessä kuulokkeisiin asti tai ehkä se oli jo naurua.


Tällä viikolla tuo sama "vahinko" on tapahtunut kahdesti koko 8 km matkan! Sen kunniaksi olen jopa kaivanut juoksuun tarkoitetut varusteet ylleni. On ollut venyteltävä huolella, on pitänyt putkirullata pakaraa ja reiden ulkosyrjän yhä tiukantiukilla olevaa leveän peitinkalvon jännittäjälihasta (Kiitos PT-koulutuksen! :), voidella sitä hevosgeelillä ja nukkua piikkimatolla, mutta piriformikseen ei ole toistaiseksi vielä tullut kipua! Miten onnellinen olen ja malttamaton kokemaan lisää! Kiitos, kiitos, kiitos!

Nautinnolla on hintansa. Putkirullaus sattuu, mutta pelastaa!
Syönyt ja voimaharjoitellut olen tavoitteideni mukaan eli juuri sopivasti. Kävely ja kiitollisuuden harjoittaminen antoivat lisäpontta yöunien parantumiseen ja olen elpynyt kaikin tavoin. Satavarmoja unet eivät yhä ole ja väliin mahtuu kehnojakin öitä, mutta tyytyväinen saan nykytilanteeseen olla. Sen sijaan kylmään veteen uimaan meneminen on edelleen kirjaimellisesti jäissä. Joka viikko se on suunnitelmissa ja mielessä, vaan liian harvoin olen sinne mennyt. Mietin, mikä siinä nyt on vaikeampaa kuin viime talvena, jolloin olin siellä monena iltana viikossa. Nyt pelkkä ajatuskin käy kipeästi. Jälkivaikutuksen ihana olo ja tehokas kehon ja mielen huolto siinä ovat kuitenkin tavoittelemisen arvoisia. Tavoitteeni on yhä 1-2krt/vko. Sen kimppuun seuraavaksi sitten!

 Kun painan pääni tyynyyn, sanon: Kiitos, kiitos, kiitos!
"Sata kertaa päivässä muistutan itseäni siitä, että sisäisesti ja ulkoisesti elämäni riippuu toisten ihmisten, elävien ja kuolleiden, aherruksesta, ja minun on ponnisteltava kyetäkseni antamaan samalla mitalla, kun olen saanut ja edelleen saan." (Albert Einstein)

On mahtavaa olla elossa, tehdä työtä, rakastaa ja välillä vähän riidelläkin ja sitten sopia suloisesti. On mahtavaa laittaa ruokaa ja lämmittää taloa, siivota ja tiskata, on mahtavaa juosta ja nostella painavia asioita, on mahtavaa kannatella välillä kannattelun tarvitsijaa, olla sylissä syliä tarvitessaan, pyyhkiä itkun ja naurun kyyneleitä, puhua ja kuunnella, olla vahva ja heikko, ratkaista haasteita, selättää ongelmia tai oppia niiden kanssa elämään. On mahtavinta löytää jokaisesta päivästä Kiitos.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti