Taisteluväsymystä ilmassa vaiko lähtökuopassa kuopsuttelua?

Olen normaalisti positiivinen ja suhteellisen energinen ihminen, vaikka luonteeni onkin tasalaatuinen ja rauhallinen. Olen hyvin sosiaalinen ja ylenpalttisen puhelias. Nyt en ole viime viikkoina edustanut edellä mainittuja luonteelleni ominaisia piirteitä lainkaan. Olen toki ollut kevättalven hyvin ahkera sekä työssä että oman kunnon hoitamisessa että myös perheestä ja kodistakin huolehtimisessa. No, ei siinä ole mitään superwomania sinänsä. Olen huolehtinyt ruokavaliostani (ja perheeni ruokavaliosta) hyvin, juossut, treenannut salilla, uinut, kirjoittanut, kommunikoinut ja zempannut treenattavia sekä tehnyt normipäivätyöni ihmistaimien parissa niin hyvin kuin olen jaksanut ja osannut. Laiska töitään luettelee, sanoo vanha viisaus latistavasti ja siksi niitä inhoankin. Luettelen näitä itselleni nimenomaan siksi, jotta voin ajatella hyvällä mielellä, mihin kaikkeen olen pystynyt vasta toisena vuonna uupumuksen, masennuksen ja pitkän sairasloman jälkeen. Mikään ei ole niin tärkeää kuin terveys, sairaana ei ole kovin hääviä edes koittaa rakastaa, ja vaikka en juuri tänään pystyisi uusiin mave-ennätyksiin tai 100 kilometrin ultrajuoksuihin (jotka olisivat kyllä huikeita juttuja!), olen pystynyt kaikkeen tähän, mikä ei olisi toissa vuonna onnistunut.

Pidin reippaasti kevätsiivouksen keholle. Opin jälleen paljon uutta kropan toiminnasta ja siitä, miten ravitsemus siihen vaikuttaa. Osa paleoruokavalion periaatteista eroaa kovastikin yleisistä terveyssuosituksista ja on ollut oma hommansa ensin muuttaa omia ajatuksiaan, sitten uskaltaa kokeilla vastoin ikiaiakaisia uskomuksia olevaa ja terveysviranomaisten suosituksista poikkeavaa tapaa syödä. Palkitsevaa on ollut kuitenkin hiljalleen huomata, miten paljon paremmin keho voi, miten pajon paremmalta se näyttääkin, kun sinne ei laita itselleen vääränlaista polttoainetta.

Oma hommansa on olla myös oman tiensä kulkija. Eniten saa epäileviä, jopa huolehtivia tai sääliviä kommenteja viljattomuudesta ja maidottomuudesta. Miten voi elää niin hiilaritonta elämää? -Olet varmaan siksi niin uupunut, kun et syö puuroa ja leipää! Syön kyllä hiilareita, niitä on olemassa viljojen ulkopuolellakin. Maitotuotteettomuudessa huolta aiheuttaa suurimmin "kalsiumin puutteeni". Näistä kun on jokaisella mielipiteensä. Rahkatta ja raejuustotta on ihan hyvä olla. Kalsiumiakin kertyy lähes joka aterialla, kun pikkuisen näkee vaivaa asian eteen. Itseasiassa voin hieman pahoin, jos katselenkin jonkun vetävän rahkaa, erityisesti niitä makeutettuja ja maustettuja, mutta en mene siitä saarnaamaan ja muistuttamaan, että älä hyvä ihminen luota maitotuotteiden kalsiumin imeytymiseen, sillä maailman suurimpana maidonjuojakansana olemme kuitenkin jostain syystä myös osteoporoositilastojen kärkipäässä. Ruoka aiheuttaa intohimoja ja jokainen tietenkin tietää, mikä on hyväksi, mutta jospa itse kuitenkin tunnen oman kehoni parhaiten. Olen kokeilija ja ikuinen harjoittelija ja uuden etsijä, mutta tuputtaja en ole. Kerron mielelläni, miten asian näen, mutta inttämään en ala enkä todistelemaan oikeutusta syödä kuten tahdon enkä estelemään toisten tapoja hoitaa itseään.

Pikkusen sitä kalsiumia.

Positiivisuuteeni ja sosiaalisuuteeni palatakseni, siinäkin tuntuu olevan rajansa. Liika on liikaa. Kirjoitin, keskustelin, juttelin, jaoin, olin tavoitettavissa kaiken aikaan. Iski iso ähky ja siihen auttaa vain ähkynaiheuttajan vähentäminen. Vähensin someaikaa, pidän edelleen taukopäiviä, siivosin fb-kaverilistaa. Miksi aukoa ovia, joitten takaa ei löydy mitään uutta tai miksi antaa kenenkään katsoa sisään omasta ovestaan, jos hän vain kurkistaa sinne, ei kommentoi mitään eikä varsinkaan jaa vastavuoroisesti, mitä hänen ovensa takana on! Kaikella ystävyydellä, nyt on enemmän tilaa uusille oville aueta, sitten kun taas jaksan. Nyt en jaksa juuri tavatakaan ketään, mutta sekin palautuu kyllä. Semmoinen vain olen ja ehkä ihan kaikessa ei tarvitse itseään muuttaa ja kehittää. Jotkut piirteet saavat olla semmossaan, sellaisena kuin ne tässä olemuksessa ilmenevät. 

Kolmeen viikkoon en ole juossut, vaikka minulla on uudet namut juoksukengät ja salillakin olen käynyt lähinnä opastamassa toisia. Nyt on vain tuntunut siltä. Tauko on tarpeen, kun keho ja mielikin niin kertoo, jalka ei vain nouse eikä punttikaan. Sillä ei ole mitään tekemistä kalsiumin tai leivän kanssa. Jonkun verran sillä on tekemistä kehon ulkopuolisten arkirealististen rasitteiden kanssa ja niitä on riittänyt koko kevättalven. Tekosyy, sanoisin, jos olisin täysissä supervoimissani, mutta siihen on vielä vähän matkaa. Uimaan järveen kuitenkin olen menossa tänään jo kolmannen kerran tälle viikkoa. Vesi hellii kehoa ja mieltä; kylmä vesi lauhduttaa sykkeen rauhalliseksi, pistää hengittelemään harkitun hitaasti. Kyllä tämä taas tästä. Kevätkiire ja stressi helpottaa muutamassa viikossa, katsotaan palaanko poluilleni jo sen aikana vai vasta sen jälkeen. Vaikka ainoa todellinen hetki elämässä on juuri tämä nyt, tiedän, että tulee vielä sekin hetki, että taas mentiin. Pieni lepotauko on vain lähtölaskentaa kohti tulevia seikkailuja. Pysykää mukana tai ainakin perässä. =)

Kuva liittyy harvinaisen vähän omaan suht koht lihaisaan ruokavaliooni, mutta mistähän tuo jytky saa kalsiuminsa, kuitunsa ja hiilarinsa? Sillä ei ole rahkaa, maitoa, raejuustoa, leipää eikä puuroa!  Se tässä mieltä kyllä painaa. ;)