Suo, tunturi ja Emäntä!

Joitakin viikkoja sitten istuin netin äärellä sormi liipasimella pelaamassa venäläistä rulettia. Terveysmyrskyn Timo Kettunen oli arpomassa ilmaista osallistumista Leville RuskaBootCamp-treenileirille. Kun aikoinaan päätin luopua huonosta arpaonnesta ja vaihtaa sen hyvään, oli isona vaarana voittaa tuo arvonta ja hetken epäröin ennen klikkaamistani: jos tuon voittaa, niin sinnehän joutuu sitten lähtemään ja siellä muuten treenataan. Klikkasin kuitenkin, kohtalokkain seurauksin.

Tapahtuu, mikä tarkoitettu on. Melkoisen pian LeviWellnessClubin supertreenari Laura Peippo lähestyi minua viestillä: olin voittanut arvonnan. Houkuttelin alle puoleen tuntiin treeni-innostuneen miehenikin mukaan seikkailuun.  Majapaikka varailtiin Ounasjoen rannalta Tepastosta miehen ihanan sukulaispariskunnan mökeiltä ja matkaan lähdettiin torstaina 18.9. kahden jälkeen iltapäivällä tarkkaan suunnitellun urkkavaatevaraston kera. Ensimmäinen mukavuuskynnyksen ylitys oli piiiiiiiiitkä automatka, joita todella vihaan. Perillä mökillä oltiin iltakymmeneltä ja olin jännityksestä huolimatta maailman onnellisin, ja väsynein, käpertyessäni nukkumaan kultani kainaloon mökin makkarissa.

Tervolan Nesteellä ei ollut mikään uutinen, että tahtoi vaihtaa ranskikset kasviksiin. Niin siistiä!

Perjantaiaamuna jännitys oli huikea. Syke oli aamiaispöydässä jo lähes 90. Jännitti, kun oli etukäteen olo, etten ollut ihan palautunut kuukauden takaisesta maratonjuoksustani ja liikunnat olivat olleet siitä asti melko jäissä. Lisäksi minulla oli takana kolmisen viikkoa  Alku-ruokavaliovalmennuksen vähähiilarista osuutta, joten en todellakaan ollut vedellyt pastaa ja kaurapuuroa ennen tätä koetusta. Banaanin hiilareilla mentiin aamu. LeviWellnessClubille ajeltiin siis varsin kirein lihaksin.

Ensimmäisenä päästiin tutustumaan vetäjä Lauraan ja BootCamp-kohtalotovereihin. Hetken päästä kyykättiinkin jo Levi World Cup-rinteessä esitellen itsemme ja tehden sen jälkeen mäkitreeniä osan meistä kyykäten päänsä kokoisilla kivillä samaan aikaan. Onneksi olin juoksujoukoissa, kun en sovitussa ajassa löytänyt/saanut irti metsästä sopivan kokoista kiveä. Sitten kiivettiin reipasta tahtia ylös tunturia kohti Joulun tarina-leffan Joulupukin kotia. Sain kunnian käydä pissillä Pukin majan takana. Taru kertoo, että kävinkin itse majassa, jossa ei ollutkaan leffasta poiketen mitään sisustusta, pelkkä maalattia, mutta maisemat sieltä aukeavasta ovesta olivat huikeat, korkeat ja värikkäät. Sen jälkeen oli hetken tie kevyt.

RuskaBootCamp-jengimme Joulupukin majalla

Sitten juostiin nilkkojamme varoen tunturin rinnettä alas. Ihmeen hyvin siihen tekniikka löytyi ja päästiin ehjänä alas. Ekan treenin viimeinen rasti oli vielä punnertaa kyynerpäitä myöten suossa, juosta taipale, punnertaa taas maha kurassa ja juosta jälleen. Olin lahjakkaasti hitain sykkeineni, vaan kannustus kuittasi sen ja joku sieluni sopukka rakastui suon jäähileiseen olemukseen. Siinä oli silti jotain pehmeää ja äidillistä. Pikaisen suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen pääsimme syömään luksusateriaa, kasviksia, hedelmiä, lihoja, hyviä hiilarinlähteitä, vaikka mitä ja kuumaa kahvia sekä teetä. Omnom!

Siinä oisi ollut jo ihan tarpeeksi treeni: paikat vapisivat ja tutisivat, vaan tämä oli ollutkin vain "aamuaerobinen" (nimesin sen mielessäni aamuanaerobiseksi ja pohdin sille tulevaa hyötykäyttöä). Oli vuorossa lihaskunto-osuus. Mentiin asfaltille ja otettiin autonrenkaat käyttöön. Niitä kannettiin matkaa suorin käsin ylhäällä - kummasti rengas nousi ilmaan! Niitten kanssa kyykättiin, punnerrettiin, tehtiin burbee-yleisliikettä, niitä työnnettiin vastuksena asfaltin kitka ja ne kaulassa vedettiin ravia ankkakävelyllä. Onneksi mulla oli jo valmiiksi polvesta rikkinäiset housut - polvet nimittäin aukesivat ankkakävelyssä, sen huomasin vasta illalla mökillä. Kannustus porukalta oli äänekästä, joukkueissa henki mahtavaa. Ei siinä vain voinut kesken mitään jättää, vaikka olin kuntoni ajatellut huomioida ja hivenen säästellen mennä. Viimeiseksi vedettiin vielä pehmeää hiekkakenttää  ympäri ja tehtiin linkkuveitsiliikettä vatsalle 30 vai oliko se 40/kiekka ja taas juoksemaan. Ihana Laura zemppasi ja kirjaimellisesti työnsi mua eteen päin, kun voimani meinasivat hyytyä. Linkkuveistä oisin voinut tehdä vaikka koko ajan, vaikka juoksijaksi olin itseäni luullut. Uusia ulottuvuuksia ja karikoituneita luuloja kohdattavaksi!

Tämän Via Dolorosan jälkeen oli välipalan nimellä makoisia ja terveellisiä ruokia notkuva pöytä, mutta en rasituksen määrän vuoksi pystynyt juurikaan syömään, sen verran oli irti kehosta-olo. Kehonhuoltotaivas koitti zeniläis-lappalaisen musiikin tahdissa yhtä äkkiä lempeän Lauran ohjaamana vielä päivän päätteeksi pitkine rauhallisine venytyksineen.  Sitten päästiin kultani kanssa ajelemaan mökille saunan lämmitykseen. Yöuni oli muuten ihan makeaa, paitsi pelotti ihan kauheasti, todellakin  PELOTTI, miten hirvittävä seuraava päivä olisikaan! Mikään kehon osa ei kääntynyt kivutta sängyssä, sen tunsi unen läpikin - ja kipukynnykseni on vuosien varrella elämän eri koitoksissa (muittenkin suilla) todettu korkeanpuoleiseksi, joten minä siis olin kovasti ja kuumeisesti kipeä!

Lauantai oli peloista huolimatta lasten leikkiä perjantain jälkeen. Uskomaton Laura sai tönkkösuolatun kropan toimimaan alkulämmittelyn avulla! Sain kyllä melkein kyyneleet aikaiseksi, kun sykkeeni ei laskenut aamuaerobisen World Cup-rinteen mäkijuoksua varten tehokkaankaan lämmittelyn jälkeen ja jouduin tekemään helpotetun version. Pettymys itseen kirpaisi kovasti, vaan onneksi en antanut periksi, Laura kiroili kaverina ja zemppasi. Joukkoomme liittynyt valmentaja- Antti oli kyllä mahtava tuki ja turva, kun jouduin mahdollisten ylikuntoepäilyjeni vuoksi ottamaan vähän rauhallisemmin tästä eteenpäin. Oli todella antoisaa saada keskustella asiasta samalla, kun matkasimme suolle kohti australialaista viestiä, jossa juoksinkin sitten monta makeaa spurttia into piukeana, jalat syvällä suossa. Tuntui hyvältä. Joukkue kannusti ja valkut olivat täysillä hengessä mukana! Sen jälkeen sitten saatiin vielä uida hyisen lammen yli samoissa treenikuteissamme ja siinä sentään olin kuin kala vedessä sekä meno- että paluumatkalla, vaikka punnerrukset molemmilla rannoilla jo vähän meinasivat tökkiä. Jei!

Alkulämmittelyn ihmeellinen voima - 160 cm vs. about 190 cm.

Maatalon tyttöhän kääntää ne rattorinrenkaat miten tahtoo - tää oli mun juttu!

Kuivien vaatteiden vaihto suihkun jälkeen oli koettelemus, kun kädet eivät kertakaikkiaan meinanneet enää toimia. Lounaan jälkeen sinnikkäästi kavuttiin tunturin rinteeseen tekemään päivän lihaskunto-osuus: isompien renkaitten pyörittelyä, kantamista, joukkuetovereitten kantamista, lankkua, ryömintää, yleisliikettä, kyykkäämistä sen seittemällä eri tavalla 45 toistoa ja jottain. Jaksoin kuin jaksoinkin!

Viimeinen Sari uunista ulos!

Sitten päästiin taas  mielettömän hyvälle välipalalalle, jota en kunnolla voinut syödä, kun taas oksetti. Sitäkin enemmän nautin kehonhuoltotaivaan rentoutusmusiikista ja pitkistä rauhallisista venyttelyistä, joissa taivuin makeasti kehoni jokaisesta kivistävästä solusta huolimatta. Saunottiin kaiken päätteeksi oma rakkaan kanssa mökillä lopen uupuneina ja kuivattiin märät kamppeemme kuivurissa. Kokemusten jälkeen sunnuntain Tough Viking- haastekisa ei pelottanut enää yhtään, siitähän selviää, kun nämä kaikkein pahimmat olivat ohi. Sain sitä paitsi tietää, että taisteluparini olisi Mika, joka ei kauheasti voitosta ressannut, vain maaliin pääsy oli tärkeintä, kuten minullekin.

Sunnuntaiaamu valkeni kylmänä ja Levi päätti armon sijaan antaa ensilumensa sinä aamuna. Mökissä oli sähköt poikki ja aamiainen (lue KAHVI) olivat kovasti vaakalaudalla, joten tunnelmammekin oli aamuvarhaisella hieman hyytävä. Kaikesta kuitenkin selvittiin viimeiseen alkuverryttelyyn, johon autosta nouseminenkin teki tuskallisen kipeää.  Keho oli tosiaan aivan rikki ja ehkäpä vähän mielikin. Mika zemppas ja mun oma mies uskoi, että mä niin teen sen: tuun maaliin. Laura kertoi kauhuskenaarioita tulevasta kisasta, vaan en vaan enää säikkynyt mitään.

Ekana vedettiin karhukävelyä suossa - pikkusen jäätyi sormet!

Sitten juostiin seuraavalle rastille. Taisteluparini tuki yhdellä sormellaan selkääni ja kummasti se kevensi askelta. Seuraavalla rastilla vedettiin ylösalassiksak- juoksua rinteessä - olipa yllätys!

Mitä se oli - 5 tai 7 kertaa rinne ylös ja alas? Kuka muistaa!

Tuon jälkeen kun piti tempaista 30 kyykkyä just ja just syliin mahtuva pölökky kätösissä, ei tuntunut enää missään. Sen jälkeen juostiin taas suohon, kaikki tämä kolme kertaa, paitsi viimeinen kerta suossa ryömittiin. Sitä suota minä vaan jotenkin rakastin (vaikka perjantaina asfaltin hankaama polvi aukes kunnolla johonkin uppokantoon) ja sitä, että ihan ihmeesti minun tunnottomiksi jäätyneet sormet sen jälkeen aina lämpesi ennen siksak-rinnettä. Pölökky sylissä-kyykkyjä ois voinut kyllä vetää vaikka sata kierroksellaan, se ei renkaan ylärinteeseen kääntelyn jälkeen ollut mikään kumma.

Sinähän käännyt, *keleen rengas, kun minä niin tahon!

Vikan kiekan jälkeen juostiin Mikan kanssa Lauran kirittämänä kohti maalia ja mietittiin yhdessä, että jos ei tähän jostain syystä kuulu lammessa uinti, niin uijjaanhan me silti. No, maaliin piti/ sai uida, sehän meille sopi. Taisin laulaa Brian Adamsin Heavenia uidessani. Me oltiin niin maalissa, ihan sama, vaikka vissiin viimeisinä, minun takia - ketä kiinnostaa. Valkku-Lauran mielipide kunniakirjojen jakotilaisuudessa oli, että mahdoin olla se eniten itseni ylittänyt. Se on paras voitto se.

Maalissa ihan kevyesti, eikä itketä lainkaan!

Mitä tästä jäi muistoksi? Keho ei ole täysin toipunut vieläkään, mielellekin tapahtui jotain, josta en vielä ole varma. Ihmeellinen yhteenkuuluvuus, joka syntyy toisilleen tuntemattomien ihmisten välille  ääritilanteissa oli jotain, mitä mummuna muistella.  Samoin ihmetyttää se, että kun on ihan varma, että ei jaksa enää askeltakaan, kykenee vaikka uimaan pitkin ja poikin jäistä vettä tai nostelemaan traktorinrengasta vielä kerran tunturia ylämäkeen ja takaisin. Äärillään käynti ja mukavuuskynnysten ylitys on todella ihmistä henkisesti ja fyysisesti venyttävä kokemus. En ole vielä ihan varma, mikä on lopullinen ajatukseni tuosta kiduttavasta, mutta silti itseen uskoa antavasta viikonlopusta, jolloin kaikkoavat kaikki kuvitelmat siitä, että olisi jotenkin hyvässä kunnossa. Syvälle siellä mentiin sekä suohon että itseen - molempiin rakastuin enemmän kuin ennen, Lapista puhumattakaan. En suosittele tätä kenellekään, mutta menkää ihmeessä kaikki kynnelle kykenevät kokemaan, miltä tuntuu olla joka solulla elämän pelissä mukana. Se, mitä suosittelen ehdottoman varmasti, on muutama lepopäivä RuskaBootCampin jälkeen sekä keholle että mielelle. Ei mulla muuta!  

Liikunta kaunistaa! ;)