Viides viikko viherpiipertäjänä - epäilysten varjoja ja vatsalihasten henkiinherämisiä.

Alkuviikko meni vähän sumussa, toipuen tehokkaan viikon liikunnoista eikä arjen koitosten painokaan ollut harteilla kevein mahdollinen. Onneksi on jo neljä voimaannuttavaa viikkoa takana. Jaksoin nuo kolme työläämpää päivää paremmin kuin kesämopokunnossani oisin jaksanut. Ison annoksen voimaa sain keskiviikkona, kun pidin omalle Voimaryhmälleni kuntosalitreenit. Aivan ihastuttava joukko hymyileviä ja hikisiä naisia voimaantumassa kaikki yhdessä minä mukaan lukien. Ihana antaa hyvän kiertää! Hoksasin, että pitäisi vissiin muistaa laittaa kansalaisopistolle vero- ja tilitiedotkin, kuulemma siitä kaiken ilon lisäksi maksetaan. Saisi vähän avocado- ja sitruunarahaa korvaukseksi. Ei huono sekään! ;)

Voimaa!

Torstain sähly peruuntui, koska osallistujia oli liian vähän. Hieman pettyneenä, etten saanut kokeilla neljännen viikon sähäkkyyttäni menin salille ja tein vuoden nautinnollisimman treenini. Mietin, että vastaavia tilanteita varten minun täytyy varustautua tekemään juoksuharjoitus, jossa on mukana nopeita vetoja, kunnon spurtteja. Sellainen kuin juoksuohjelmassani "virallisesti" on. Perjantain parantelin treenikipeitä lihaksiani ja lauantaina juoksin tämänhetkisen kuntoni kannalta tärkeimmän eli peruskestävyyslenkin. Vihdoinkin sykkeet pysyivät selkeästi matalampina kuin pariin vuoteen. Joko uusi sykemittari on entistä viisaampi tai kuntoni on kohoamassa, ehkä molemmat, sillä tunnen, että jaksan paremmin. Toteutan tätä hullua kombinaatiota: juoksen ja treenaan salilla, myös muuten kuin lajinomaisesti juoksua tukien. En pelkää sitä, miten kauheasti juoksu syö lihasta. Rakastan juoksua ja tykkään salitreenistä, tavoitteenani on toiminnallinen, terve keho, jossa on sekä vahvuutta että kestävyyttä. Hilipakka ja kevyt askel on arjen tilanteissakin iso ilo!

Viikon ruokailut menevät jo ihan tutulla rutiinilla. Monia smoothieta eri marjoista banskulla ja avokadolla höystettynä. Jokusen kerran kookoskanaa kasviksilla ja riisillä, välillä isompi satsi naudan paistijauhiksesta, munista ja psylliumkuidusta tehtyjä piffejä lisukkeineen. Perheen miesväkikin tykkää. Paljon vettä ja litratolkulla vihreää teetä kylmänä ja kuumana, iltaisin uniteetä. Ilokseni lapsikin juo teetä, hunajalla maustettuna. Lauantain tortillapäivänä kanani ja jauhikseni oli vihanneksineen käärittynä jäävuorisalaattiin ja tulisia mausteita loiventamassa avokaadokuutiot sekä kastikkeena macadamiaöljy. Mieskin tahtoi maistaa, tuputtamatta. Hiljaa hyvä tulee.

Olen liittynyt pariin keskusteluryhmään, joissa on mukana ravintotietoisia ammattilaisia ja oman kokemuksen kautta asiaan perehtyneitä. Löytyy paljon kiinnostavaa keskustelua ja hurja määrä linkkejä asiaa käsitteleviin blogeihin ja teksteihin.  Hirveän paljon mukana on myös intohimoa suuntaan ja toiseen, keskustelut menevät monesti väittelyksikin. Joonas Konstigin Kannattaako sinun noudattaa ravintosuosituksia? - teksti möyhensi ajatuksiani ihan reippaasti. Ei siksi että nielisin sen pureksimatta, mutta sen näkökulma on kiinnostava. Julkaisin linkin Pikku Taistelijan  facebook-sivulla ja siitä seuranneesta keskustelusta urkeni lisää pohdintaa.

Miksi uudet hittijutut ovat niin "must"? Pitääkö kaiken tulla kaukaa pussitettuna, vaikka meillä Suomessa on paljon hyvää? Itse olen ollut kovasti muualta tuotua vastaan ja hyvin kriittinen ns. superfoodien kohdalla pitkään juuri noista syistä ja tietyllä tavalla olen edelleenkin,  mutta olen myös utelias enkä voi vastustaa kokeilunhaluani. Tämän hetken ruokavaliossani on mukana myös kaukaa tuotua kuten kookosöljyä, struunaa, banaania, avokadoa, suklaata, pähkinöitä, vihreää teetä ja kahviakin. Niitä kun ei kasva täälllä ja haluan tietää, miten ne minun vointiini ja olooni vaikuttavat. 

Ruokavaliossani on kuitenkin mahdollisimman suuri osa aineksista niin läheltä kuin saan. Puolukat ja mustikat kotikuntani Pyhännän metsistä, mansikat kotikylältäni Tavastkengältä, viinimarjat pihaltamme. Lihaa saan mm. Tavastkengän laitumilta ja metsistä. Kaupassa ostan Röngän "lähilihaa", jos sitä vain on tarjolla. Odotan toiveikkaana, että tarjolle tulisi myös mahdollisimman paikallisia munia. Vihannekset, joita syön PALJON, tahdon kotimaisina ympäri vuoden. No, sitten nämä hifistelyt eli viherjauheet ja muut hippipulverit, joilla itseäni ilahdutan, ne ostan AinoKyllikin luontaistuoteliikkeestä tai netistä. En usko, että vitamiinivalmisteet apteekista olisivat välttämättä sen parempi vaihtoehto kuin ravinnerikkaat vehnän- ja ohranoras sekä erilaiset marjajauheet (Biokia tekee niitä Suomussalmella) :). 

Maanviljelijäperheen ja maitotilan tytär-taustani vuoksi on itsestään selvää, että olen kasvanut täysrasvaisella lehmänmaidolla, jota haettiin päälärillä suoraan maitotankista ruokapöytään, äitini leipomalla ohrarieskalla ja ruisleivällä, joiden päälle vedeltiin voita. Omalla pellolla kasvatetuilla potuilla ja naudan ja sonninlihalla, jota saatiin teurastamalla sopiva elukka silloin tällöin. Lihakunnasta tilattiin myös makkaroita ja Meijeriltä jugurtteja ja muita maitoherkkuja. Niistä on meikätyttö tehty ja aika terve kokonaisuudessani olen ikäni ollut.

 

Kuva: netistä.

Mahdollisesti minun ehkä tulisi tuntea omaatuntoa siitä, että olen "hylännyt" ainakin toistaiseksi maitotuotteet ja viljan. Se on aika radikaalia yli 40-vuotisen historiani jälkeen, mutta minä kokeilen. Minua kiinnostaa, voisinko voida vielä paremmin, voisinko saada jojoilevan painoni pysymään asetuksissa ja kuntoni mukavan optimissa. Kookosöljyn, tuon päivän kuuman perunan, tai muun uuden jutun "trendikkyys" ei automaattisesti tee siitä huonoa tai hyvää. On ollut aika, jolloin banaani, suklaa ja kahvi sekä myös paljon puputettu pasta ovat rantautuneet Suomeen, harva pelkää niitä enää. 

Kuten olen kirjoitellut, uskon edelleen, että viisasten kiveä ei ole olemassa ja jokaisen on oma tiensä hyvinvointiin kuljettava itse, mikäli tahtoo sen vaivan ja ennen kaikkea sen palkkion nähdä ja kokea. Kaikille eivät sovi samat ruoka-aineet, koska olemme yksilöitä. Tällä hetkellä voin hyvin, olen huonompinakin päivinä reipas, parhaina energinen ja enää vain ohut kerros "jotakin" erottaa minut ja vatsalihakseni. Se kertoo minulle minusta sen verran, että koen olevani oikealla tiellä, kohottamassa hyvinvointiani.

Tavoitekehoni about. Kuvassa minä itse.

Haluan olla minä- kuukausi takana - loppuelämä minuna edessä.

Olen yrittänyt kohottaa fyysistä kuntoani takaisin parhaimpaani jo puolitoista vuotta. Olen väsähtänyt joitain kertoja, mutta sinnitellyt hiljalleen eteenpäin. On tuntunut, että mitään ei tapahdu. Juoksen kyllä, mutta sykkeet ovat koholla ja matkanteko raskasta. Salilla kävin kevätpuolen ahkerasti, tunsin että lihasta on, mutta eipä ne laardikerroksen alta hirveästi näkyneet. Ikään kuin taittaisin matkaani yksi askel eteen ja kaksi taakse. Vaikka luovuttaminen ei ole ollut vaihtoehtojen joukossa, on tämä silti tuntunut turhauttavalta.

Neljännen kamppisviikon maanantaina lähdin pitkälle lenkille tietämättä kunnolla, mihin asti voimat riittävät. Lenkistä tuli 14 kilometrin mittainen. Siihen riitti sopivasti aika ja järki jopa sanoi, ettei kannata vetää heti puolimaratonia ensimmäisten nousukuntoon viittaavien merkkien ilmaantuessa, jos aikoo kyetä tekemään seuraavina päivinäkin jotain liikuntaa. Pitkä, hidas, meditatiivinen juoksu on lempitreenini kaikista mahdollisista. Tuntui upealta jaksaa taas!

Viikon kahden salitreenin lisäksi torstaina oli ihan sikavauhdikas sähly. Pelaajia oli paikalla kerrankin riittävästi ja juosta sai tuplamäärän tavalliseen. Kolmas kerta tälle syksyä ja jaksoin koko ajan hyvin, siis oikeastaan täysillä. No, ehkä viimeinen viisminuuttinen oli tiukkaa, mutta nauttimus maximusta sekin. Mukavuuskynnykset paukkuivat yli huomaamatta ja kello kiersi 60 minuuttisensa uskomatonta vauhtia. Todennäköisesti  minun ei tarvitse 8-kymppisenä tuntea, miten luuni muuttuvat pikkuhiljaa osteoporoosin raiskaamaksi jauheeksi; niin monta päivää tuntui jokaisessa pienimmässäkin jalkapohjan luussa se tosiasia, että sähly on mahtavaa luuliikuntaa. Jatkan!

Uusi motivoiva lenkkikamuni, joka mittaa sykkeeni OIKEIN. :3

Sunnuntain juoksulenkille lähdin ennen aamupalaa aamudrinksun ja kookoskahvin voimin. Ranteessa uusi hehkuvanoranssi sykemittari, joka näytti, että sykkeeni olivat koko matkan ajan noin 20 pykälää vähemmän kuin vanha mittari oli väittänyt kuukausitolkulla. On vaikea päätellä, mikä on todella ollut tilanne ja kuinka kauan entinen laite on antanut väärää tulosta, mutta joka tapauksessa jaksaminen on viimeisten viikkojen aikana parantunut, sen tunnen. Laitteen kuntotestin mukaan kuntoni on nyt "Hyvä", siihen entiseen "Erinomainen", on vielä matkaa, mutta siihen minä tähtään.

Näinä neljänä viikkona olen kokenut ravitsevani itseäni ja kehoani mahdollisimman voimaannuttavasti. Mikään ei ole ollut vaikeaa. Jonkin verran tähän heittäytymiseni helpouteen lie selityksenä, että terveellinen ruoka ja runsas määrä kasviksia on ollut jo vuosia pohjana evästykselleni. On ollut helppoa ja kiinnostavaa oppia uutta ja kokeileminen on suorastaan hauskaa. Välillä on ihana hifistellä ja tehdä annos viimeisen päälle ennen nautiskelua. Välillä teen Kukkamaisen katu-uskottavasti pelkkää ruokaa keholle polttoaineeksi, kuten hehkuttamani sählyn jälkeen, kun kroppa huusi palauttavaa evästä.

Osaan jo kaavan, tiedän loputtomasti vaihtoehtoja ja niiden sekoituksia ja uusia löytyy. Mikään ei estä syömästä myös usein samaa. Smoothie aamuisin on ihmisen parasta ruokaa! Siihen on maailman helpoin ujuttaa mukaan paljon hyperterveellisiä ainesosia, erityisesti niitä itselleni ennen ongelmallisia marjoja ;). On armollista saada syödä banaania! Isoin asia itselleni on kuitenkin ollut, että olen vihdoin oppinut juomaan riittävästi nestettä, vettä, sitruunavettä, ohran- ja vehnänorasjuomaa, vihreää teetä, uniteetä iltaisin. Kahvista on tullut nautinto, samoin muutamasta palasesta mustaa suklaata. Sitruunat ja avokadot istuvat ostoskorissa täysin luontevasti. Ennen tarvitsin niitä ehkä kerran vuodessa ja silloinkin ne ehtivät nahistua ja unohdin, mihin olin ne aikonut käyttää.

Yllättävän pientä on ollut olla ilman sitä maailman ihaninta ruisleipää, jota ilman ei voi elää, ja sitä lohduttavaa maitolasillista voikkarin kyljessä. Niitä ilman pärjää, oikeasti. En ole muistanut kaivata, kun maailma on täynnä muuta ihanaa ruokaa. Eilen tajusin, että olen elänyt maidotta ja viljatta neljä viikkoa. Pikku masuni tykkää. On myös hyvin inhimillistä pitää yllä ruokarytmiä, jossa syödään 4-5 kertaa päivässä. Jos nukun sunnuntaina pitkään ja juoksen lenkin ja syönkin aamiaista vasta kymmenen tienoolla, minun ei tarvitse tunkea väkisin illalla enää jonkun ohjesäännön mukaista satsia kuudetta ateriaa nassuun eikä se erikseen kostaudu minulle seuraavana päivänä. Sekin on koettu eikä onneksi enää tarvitse. Molkosania kuluisi litratolkulla, jos siihen palaisin.

Painoa on tippunut näinä viikkoina yhteensä kolmisen kiloa. Voisin tietysti olla pettynyt, onhan sekin tavoitelistallani hyvinvoinninkohotuksen lisäksi ja tuntuu siksi pieneltä määrältä. Housut ovat löystyneet, reidet hinkkaavat vähemmän yhteen kylpytakki yllä kävellessäni, jenkkakahvoja ei enää ole. Pystyn jo laittamaan housut t-paidan päälle vyöllä ilman muffinssiefektiä. Kuukausi sitten mahamakkara ei mahtunut kahden kouran sisään, nyt sitä saa nyhdettyä hädin tuskin yhden käden täyteen, kun kerää löysän joka puolelta samaan kasaan. Opettelen vielä sitä, että nautitaan nyt tuloksista, hyvästä olosta, kohoavasta kunnosta ja siitä minkä toisetkin näkevät, virkeämmän ja reippaamman olemukseni. Ei ole niinkään merkitystä, mitä numeroa halpisvaakani salaa veskissä minulle vilkuttelee, sillä sen sijaan on, että koen löytäneeni sen, mitä olen etsinyt. On namia olla joka päivä vähän enemmän minä.

Koko pienen elämäni herkullisin kookoskanaherkku basmatiriisillä (mukaanlukien omat ja ammattilaisten kokkaukset) kera vihreän teen <3.

Tehokas viikko - ruokien välillä vähäsen treeniä ja treenihistoriani pohjamutia

Sain ensikosketukseni painoharjoitteluun (ison) Pikkuveljeni kautta joskus alle 18-vuotiaana. Hän oli Arnold Schwartzenegger-fani ja toki idoliksi kelpasi myös Stallonen Sylvester. Hän treenasi sen mukaan ja oli sen mukaisessa kondiksessa ennen vakavaa sairastumistaan ja välillä sen aikanakin. Meillä oli oma kotisali lapsuuskotimme autotallissa Wrangelta paketti kerrallaan tilatuin ja itse tuunatuin varustein. Se oli hienoa aikaa ja siitä jäi arvokkaat muistot, myös lihasmuistiin. Vielä vuotta ennen Veljeni viimeistä kevättä pidimme yhteiset treenit salillamme muutaman kerran viikossa kunnes kesällä 2003 huomasin odottavani vauvaa. En ollut tehotreenarimamma vaan kehoni (ja silloiset elämän olosuhteet) vaativat minua ottamaan iisisti heti masuasukin ekoista elinmerkeistä lähtien, emmekä enää sen jälkeen saaneet mahdollisuutta treenata yhdessä Veljeni kanssa.

Omistan kuvan Veljelleni Mikalle. Photo from: Arnold Schwarzenegger - The Legend. Allekirjoitan myös Rocky-filosofian.

 Aiemmin valottamistani syistä meni vuosia ennen kuin palasin raudan pariin. Vuonna 2010 terveyttä ja hyvinvointia arvostavan ystävättäreni, upean, teräskuntoisen neljän pojan äidin, innoittamana tein kunnon comebackin ja koin eräänlaisen saliminäni uudelleensyntymän. Olimme tavanneeet voimajoogatunneilla, joten oli luontevaa jatkaa tutustelua sporttisissa merkeissä. Opin ja innostuin etunojapunnertamaan kotona ja tykästyin myös kahvakuulaan; opin pitämään painavista asioista ja siitä, että minulla on voimaa saada ne irti maasta. Sitten en varsinaisesti enää ole voimailua koskaan jättänyt ellei lasketa omien syvimmin vaikeitten aikojeni mittaisia taukoja. Paluita salille on silti pitänyt tehdä useamman kerran kaikkien vuosien aikana, jopa siinä määrin, että tänä keväänä sain kauniiseen käteeni Trainer4you:n kuntosalivalmentajan lisenssitodistuksen. Siitä olen ylpeä!

Tämän viikkoinen treeni tuntui jälleen kerran paluulta salille, kesän jälkeen. (Se toissa viikon tunnustelu oli semmoista puuhastelua kuitenkin vaan.) This time for good! Treenasin tiistaina ja toimin treenarina ekalle ikiomalle kuntosaliryhmälleni keskiviikkona, innoissani ja palautteesta päätellen myös innostavana. Olen tullut kotiin, omieni luo.

Tiistaina valmistelemassa treeniä kuntosaliryhmälleni.

 Juoksuhistoriani kantaa ensimmäisiin opettajavuosiini 90-luvun alkupuolelle. Koululiikunnassa olin aina ollut se ihan kiva kasi miikka, vaikka tunnollisena ja ahkerana koululaisena miten kovasti yritinkin. Ala-asteella pienikokoinen ja heikkovoimainen valittiin aina viimeisten joukossa pesis- tai korisjoukkueeseen, juoksukisat tultiin veren maku suussa vikana maaliin eikä Cooperin testi ollut ehkä yläasteikäisellekään tytölle se paras innoitin lajin pariin. En hirveästi saanut mainetta ja kunniaa opiskeluaikanani OKL:n hiihto- tai luistelutenteistä puhumattakaan telivoimisteluohjelmasta, joka piti itse suunnitella ja joka kuvattiin näytössä videolle. Juoksukärpänen puraisi vasta nuorena aikuisena omasta vapaasta tahdosta ja treenailin itseni Naisten Kympille Ouluun useampina vuosina. Silloin sillä "viisaudella" alkusysäys oli tietenkin tehokas painonpudotus, mutta en ikinä unohtanut, miten mahtavalta tuntuu olla kyydissä, kun jalat kantavat omia aikojaan pitkin maisemaa. Se kai on se kuuluisa Runner's High, mikä lenkkipolulle ajaa yhä uudelleen ja uudelleen.

Juoksu palasi elämääni pysyvästi tiputellessa pahimpia ylipainojani 2006 vuoden jälkeen. Keväällä 2008 pinttelin ensimmäisen puolimaratonini, sitten sen seitsemän lisää ja syksyllä 2009 menin maratonkouluun. Minulla oli huikea PT Ari-Pekka Stein, jonka opein selvitin kevättalvella 2010 Vuokattihiihdon 30 kilometriä (MINÄ sen tein!!) ja  toukokuussa juoksin 42,2 kilometriä Oulun Terwamaratonilla ensimmäisen kerran reilussa viidessä tunnissa. Seuraavana vuonna kuningasmatka taittui 45 minuuttia nopeammin AP:n ohjelmaa noudatettuani. Maalissa suutelin isänmaata. Kun ei kouluaikana tullut kultalusikkaa eikä mitalia, vaan niitä häntäpään ykkössijoja lajissa kuin lajissa, niin onhan se hieno tunne ansaita mitali ihan omin pikku töppösin vielä aikuisenakin. Minä arvostan näitä jalkoja, jotka minua kantavat. Pyrin antamaan niille pitemmästi askelia ja tulevia vuosia keveämmällä taakalla: paras palkinto olen minä.

Löytyisiköhän Varustelekalta harmaamelerattuja collariasuja? Jos menisikin tekemään viikonlopun juoksutreenit kylämme teollisuusalueelle tehdashallien välisille teille, ilmanyrkkeilisi intohimoisesti hien kastellessa asun tummanharmaaksi ja kuuntelisi korvanapeista puhdasta treenimusaa. Hautausmaan tienoolla takaisin tullessa siinä rakkaan kiven kohdalla voisi pikkusen hiljentää ja hihkaista terveisiä tuuleen: "I'll be back!"  - koska haluni ja oikeuteni on olla jälleen minä.

Hyvästi sitku! On nytkun aika.

Kolmas Haluan olla minä- viikkoni on ollut hektinen. Päivätyöni lisäksi muutto ja entisen kodin ja siellä olleiden esineiden otsonointi sekä juoksuohjelmassani tehokas viikko. Kun ei ollut riittävästi rautaa tulessa, alkuviikosta innostuin vielä perustamaan oman facebook-sivun Pikku Taistelijalle. On niin paljon asiaa ja joka päivä en ehdi blogia päivittää, joten sinne on mukava laittaa pikku uutisia, kuvia ja linkkejä. Tykkäyksiäkin on jo reilut 70, innostavaa kerrassaan ja lisäähän mahtuu.

Pelkistettyä ruokaa: paistijauhista, hapankaalta ja koristeet, kyytipojaksi kylmää vihreää teetä.

Haasteena oli ehtiä kiireen keskellä syödä oikein ja juoda riittävästi ja toki myös luikaista lenkille heti sopivan välin tullen. Tein askeettisempia annoksia ja ne valmistuivat hetkessä, suurin piirtein jauhelihan pannulla paistumisajassa. Kylmään tein illalla valmiiksi vihreää teetä, jälleen uusi ihana juoma, joka maistuu upealta ruoankin kanssa, ihan eri kuin se lämmin versio, josta kyllä myös tykkään. Tein myös hyvän huomion: valmiiksi voimakkaanmakuinen hapankaali EI kaipaa seurakseen tulisesti maustettua lihaa. Teetä meni kannullinen. Ensi kerralla ylläoleva annos siis miedoin maustein.

Juoksin upean lenkin tiistaina melko myöhään illalla, selkeästi keveämmällä askeleella ja kovemmalla vauhdilla. Sykemittari väittää yhä korkeita lukemia, ihan kuin aikoinaan, kun pitkän saikun jälkeen toipilaana aloitin liikunnan. Pitkään olen ollut hieman huolissani, mitä tämä korkeasykkeisyys tarkoittaa. Nyt sytytti. Noin huikean hyvä jaksu ja silti mittarista melkein vieterit pomppii pihalle! Aloitan tarkistamalla sykemittarini kunnon heti ensi viikolla. Ihana uusi mittari motivoisi makeasti. Taidankin tarvita sellaisen, kunnon harjoitustietokoneen. Se on jopa ehkä lähes välttämätöntä kehittymiseni kannalta, mielellään semmoinen komia Polar kaikilla herkuilla. ;)

Keskiviikkona olin työporukan kanssa vaihtelevalla maastolenkillä virkistyspäivän merkeissä ja muiden paistaessa makkaraa ja kahvitellessa piirakan kera, minä söin omia eväitä ja join päälle kupposen mustana. Kukaan ei tuputtanut mitään eikä kysellyt kiusallisia, päin vastoin keskustelu oli kiinnostunutta. Tuntevat minua jo sen verran, että eivät ihmettele sörsseleitäni. "Ei se yksi nyt mitään haittaa" - tai "ota nyt, kun mieles tekee kumminkin"-kommentit ovat kaukaista historiaa, ei kukaan enää semmoista jaksa vatvoa. Nykyään on niin monenlaisia ruokavalioita syystä jos toisestakin. Jokainen syö siten kuin itselle on hyvä. Mietin vain, että miksi ihmeessä minulla ei ollut vesipulloa mukana! Opittavaa näköjään piisaa.

Torstain sähäkässä sählyssä mentiin jo kovempaa kuin viime viikolla, kunnon spurtteja. Vain viimeinen vartti tunnin pelistä tuntui siltä, että erikseen vääntämällä väänsin itseni yhä uudelleen vauhtiin reikäpallon perään. Periksi kun ei anneta. Mukavuuskynnys sai kyytiä ja puolen litran sheikkerillinen vettä meni kulauksessa sen jälkeen. Kotona odotti onneksi jo osin etukäteen valmistelemani eväs. Keitin bataatin ja muussasin sekaan raakaa sipulia, kookosöljyä ja Kalaharin suolaa jo edellisenä päivänä. Kanat pyöräytin sitten pikaisesti pannulla mausteiden kera kuten myös pavut. Kyllä oli hyvää treenimuonaa! Silmät kiinni onnesta mutustin.

 Yöunet kapealla retkipedillä muuton seassa ovat olleet ohuita ja lyhyitä. Melkein loppuviikolle asti kärsin jomottelevasta päänsärystä, joka oli hyvin epätyypillistä itselleni. Ehkäpä elimistön puhdistumisreaktiosta kyse? Aika jännää! Tai sitten vain siitä, että sain oman rakkaan lättänätyynyni puhtaana pään alle vasta torstaina. Onneksi ruokavaliosta on saanut voimaa ja selvästi myös kunnolla nesteytetty keho pelittää paremmin. Perjantaina nukuin suloisesti pommiin, harvinaista ja siksi ihanaa! Aamun pelasti sitruunaveden ja puolukkasmoothien kirpeät puraisut ja olin ajoissa iloisena töissä. Pinkki, pehmeästi lusikoitava puolukkapirtelö - sanoinko joskus, etten pidä kirpeistä marjoista? Avokado pehmensi sen ihanan kermaiseksi ja aamuhetkestä tuli nautinto. Pukeuduinkin sävy sävyyn vaaleanpunaiseen villapaitaan.

Liikunnasta pidin lepopäivän. Kaverini kävi kookoskahvilla ja tykästyi siihen ihan kuin minäkin. Kiintoisa keskustelu ravinnosta ja liikunnasta sekä kahvista. Iltapäivän aikana taisin vähän sohaista tikulla fitness-kulttuuria, tuota aikamme pyhää lehmää julkaisemalla fb:ssa kuvan iltapäivälehden kirjoituksesta, jossa suomittiin superdieetti-ohjelmaa. Toivon kovin, että kukaan aloittelija (joka ei mitenkään voi vielä tietää, mitä kaikkea tuohon elämäntapaan keholta ja mieleltä vaaditaan) ei purematta nielisi yhtä äkkiä rajusti alkavia äärimmäisiä tehorääkkejä, että jokaisen ei olisi pakko unelmakroppaa tavoitellessaan kokea kääntöpuolta oman, pahimmillaan jopa vioittuneen aineenvaihdunnan ja tohjoksi menneen kilpirauhastoiminnan kautta. Tietoa on valmiiksi jo olemassa ihmisiltä, jotka ovat ko.tien itse kulkeneet ja omaavat suuren määrän asiantuntemusta, miten toipua terveeksi jälleen tai jos on syömishäiriöistä kärsineenä aloittanut, terveeksi ekan kerran elämässä. Ehkä tunnetuinpana esimerkkinä näistä body fitness-kisaelämän kokeneen  Kaisa Jaakkolan tarina ja tietämys. Suosittelen tutustumaan, vaikka ei ikinä salilla kävisikään, mahtavasti tietoa ravinnosta ja terveydestä. Enkä nyt tarkoita, etteikö lajin hallitsevat harrastajat ja ammattilaiset sekä valmentajat ansaitsisi kaiken kunnian, mikä heille kuuluu. Mikään laji ei ole "väärä", kun se oikein hoidetaan. Liputan mieluusti hyvälle lihaskunnolle ja terveelle keholle!

Illalla muutaman tunnin muuttoruljanssin jälkeen menin vilpoisiin vesiin uimaan ja rauhoittumaan. Se viilensi myös ylikuumentuneet aivoni, joissa on menossa hieman turhan monta projektia yhtä aikaa. Rakastan kylmän veden tuomaa meditatiivista rauhaa, sen elvyttävää syleilyä. Se on ihmeellinen tunne ikiaikaiselle vilukissalle. Se hetki, kun ensin on tuntenut huikeaa kylmyyttä parin minuutin ajan ja sitten keho tottuu ja alkaa endorfiinien ilotulitus. Puhdasta nautintoa ja olemassaolon iloa.

Kehon- ja mielenrauhaa.

Kun juhannuksen jälkeisellä viikolla mieheni kanssa jouduimme tilanteeseen, jossa meidän piti suunnitella asumisemme uudestaan, ilmaisin, etten ala sitku-olosuhteisiin, en jaksa enkä halua enää yhtään sitkua. Se aika kohdaltani meni jo. Onneksi hänkään ei tahtonut. Ei niin, että elämä alkaa sitku talo on remontoitu tai sitku uusi talo on rakennettu. Hankimme siis valmiiksi hyväkuntoisen kodin, jossa voi alkaa elää ja asua nyt. Kun aloin mukaan Haluan olla minään, aloin nauttia jokaisesta uudistuksesta ruokavaliossani heti, ei sitku olen tottunut makuihin tai sitku olen laihtunut itseni onnelliseksi.

Olen nauttinut erityisesti tällä viikolla siitä, että lempisyystakkini, joka on hyvin nafti, sopii taas napeistaan kiinni, mutta en sitkuttele pienimpien ihanien punaruskeiden sammareideni perään, vaikka ne odottavatkin tulevaa uuden kodin vaatekaapissa. Näyttää kivalta katsoa peiliin, kun masu on mukavan litteä ja absitkin orastavasti näkyvissä, hartiat ja kasvot näyttävät selkeäpiirteisemmiltä eivätkä juoksutrikoot aiheuta muffinssi-efektiä vyötärölle. Tuntuu upealta kun uikkarini istuvat paremmin kuin aiemmin koko vuonna alkaen tammikuisen talviturkin heittoni. Yllätyin iloisesti, kun avantouimariystäväni sanoi huomaavansa minun hoikistuneen silmin nähden. Huomaan itsekin ja se tuntuu hyvältä. Tykkään myös kovasti siitä, että vatsaa ei turvota, se ei erikseen ilmoittele olemassaolostaan ja tunnen kuinka ruoka ravitsee kehoa ja antaa voimaa. Koen selkeästi sen puhdistavan vaikutuksen. Nautin tästä kehosta tänään tällaisena ja kuulostelen mielenkiinnolla, mitä uutta tuleva neljäs kamppisviikko mukanaan tuo. Kolmas viikko oli kiireestä huolimatta hyvä, ihan tosi nytku.

Toinen viikko toden sanoo: Elämälle kippis!

Olen lukenut viisaita kirjoituksia, joissa neuvotaan että ei kannata "aloittaa laihdutusta" tai tehdä elintavoissaan isoja muutoksia, jos elämässä on meneillään jotenkin hektinen vaihe ja tapahtumassa paljon muita asioita. Jos olisin ikinä noudattanut näitä juttuja, olisin varmasti tuupertunut sinne pituushyppypaikalle, josta kerroin ekassa blogikirjoituksessani Ikuisessa jojossa. Täydellistä seesteisyyden tilaa ei olisi ikinä tullut ja aikuisiän diabetes olisi nujertanut minut. Siinä oisi jäänyt maratonit juoksematta ja Vuokattihiihdot hiihtämättä. Nyt vedettäisi lääkkeitä, jos oltaisi ylipäätään hengissä. Ei pelottanut tehdä muutoksia ruokavalioon, vaikka uusi jännittävä kouluvuosi alkoi, meillä on menossa isompi muuttohässäkkä elämäni ensimmäiseen ikiomaan kotiin, joudumme otsonoimaan ja pesemään, puunaamaan ja putsaamaan jokaisen pikku tilpehöörin entisen kodin lahon hajun (homettakin epäilty) vuoksi tai vaikka minun piti selvittää PT-koulutuksen lopputentti ja aloitan keltanokkana kansalaisopiston treenien vetämisen - paljon muutoksia normistressien lisäksi. Olisi enemmänkin pelottanut jaksaa tuo kaikki, jos olisin jatkanut kesän herkuttelulinjalla. Jos elämän muutosten, haasteiden tai jopa vaikeuksien keskellä ei kannata tehdä muutoksia elintavoissaan terveellisempään suuntaan, milloinkahan se mahtaa sitten kannattaa? Oman karmani mukaan ei ikinä.

Kukka Laakson innoittaman Tahdon olla minä- kampanjan toinen viikko on kohdallani ollut hektinen ja vaativa. Sattui sentään tuuri, että juoksuohjelmassani on menossa kevyt viikko. Kaikki työstä liikenevä valveillaoloaika on mennyt tavaroiden siirtelyyn paikasta A paikkaan B ja niiden putsausoperaation organisointi on vaatinut suunnittelua ja vääntelyä. Tavoitteeni nukkua enemmän ei ole tällä viikolla onnistunut, koska menetän yöuneni helposti, kun aivot käyvät kovilla kierroksilla. Olen pärjännyt niillä unilla mitä olen saanut, koska on voimaannuttava ruokavalio, vihreä tee ja ihan parhaiten potkiva kookoskahvi! Sillä on buustattu kone käyntiin monioita kertoja, jos on syltännyt tavaroiden kantamisen kanssa. Pikaruokaan olen joutunut "tyytymään" useita kertoja, alla olevassa kuvassa vaihteeksi lusikoitavassa muodossa ja vielä pikaisempaan ruokaan, take away- muodossa eli sen verran enemmän vettä sekaan, että ruoka tulee pilliä pitkin lasista suuhun, kun samalla urakoi muuttolaatikoita auton peräkonttiin kannettavaan kuntoon. Onneksi pikaruoka on keksitty!

Torstain päivällisenä pikaruoka: kannu teetä ja muhkeasti marjaisaa sympatiaa.

 Etukäteen ajateltuna viikko suorastaan vähän pelotti. Ei uuden ruokavalion vuoksi, se tuntui jo ekan viikon aikana omalta jutultani enkä kokenut sen mukanaan tuomia muutoksia mitenkään työläinä tai valtavina, varsinkin kun hyvä olo oli  jo selkeästi havaittavissa. Hermostutti, miten ehtii ja jaksaa kaiken tehdä tavallisen arkitouhun lisäksi, miten kykenee odottamaan loppuviikkoa, kun kyseessä on kuitenkin hetki, jolloin toteutuisi yksi suurimmista haaveistani loputtomalta tuntuneen odotuksen jälkeen - ja tälle viikonlopulle sattui se seitsemän vuotta sitten minut itseni hoitamiseen herättänyt vuotuinen perinnekin: koulun YU-kisat eli lauantaille työpäivä. Piti pistää jäitä hattuun, asennoitua ja oikeasti päättää selvitä yhdestä asiasta kerrallaan.

Stressistä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi tein itselleni kunnon kynnet. Kalaharin suolaa join sitruunavedessä.

Niin mentiin, päivä kerrallaan tai oikeastaan tehtävä kerrallaan. Piti ajella kaupunkiin ostamaan uudet vuodevaatteet, peitot, tyynyt ja pyyhkeetkin. Uuteen kotiin ei vietäisi mitään putsaamatonta. Onneksi sattui treenistä lepopäivä. Muutto- ja reenikynnet tein tiistaina, vaikka sain vähän nyreitä kommenteja komeammalta osapuolelta hänen pakatessaan sen aikaa yksin tavaroita, että oliko ne ihan pakko nyt. Oli. Sain niistä voimaa! Rupesi tavarat siirtymään, keskiviikkona duunattiin ja puunattiin yömyöhään. Inspiraatiota ei aina vain "tule", se ei ilmesty tyhjästä, sitä pitää etsiä ja sitä löytyy monesta asiasta, usein myös tosi pienistä. Minulle tällä viikolla nämä kymmenen pientä ja napakasti huoliteltua asiaa olivat iso juttu. :)

Ihana innoituspaketti tulvillaan terveyttä tuli keskiviikkona.

Torstai-iltana saatiin avain: Kotiin! Siihen mennessä olin työpäivän päätteeksi pelannut tunnin sählyä puolen vuoden tauon jälkeen yllättävän sähäkästi (Vain puolet ajasta kuvittelin, että kello on tainnut juuttua paikalleen eikä tuska lopu ikinä. Ensi kerralla se on jo helpompaa, uskokaa pois.) ja tehnyt lukemattoman määrän maastavetoja täyteen tavaraa lastatuilla Lihakunnan muovilaatikoilla - painona "sen verran, kun nousee". Ikioman kotiavaimen tähtihetkeä juhlittin sitten peräkontista vedoilla ja sisälle kantamisilla. Ensimmäinen illallinen uudessa kodissa oli munakas kasviksilla ja pähkinöillä sekä kannullinen Sleep easy-uniteetä. Lopen uupuneena ehkä paras suihku ikinä, noh, ehkä maratonin jälkeisetkin ovat oleet lähes yhtä makoisia. Nukuin kuusi tuntia ja heräsin onnellisena.

Perjantaina ei paljoa relailtu töitten jälkeen. Oli vielä viimeisteltävä entinen huusholli otsonaattoria varten. Pikaruokien päivä. Uudessa kodissa on vielä leiriolosuhteet puhtoisia kamppeita ootellessa, vaan silti illalla ihanassa keittiössäni paneuduin tekemään tortillaevästyksen kanalla ja paistijauhiksella ilahduttaakseni topakasti ahkeroinutta miestäni, jonka kanssa vielä pestiin ulkona pimeässä lasiset ja metalliset huonekalut eli kolme pöytää etikalla, Kiillolla ja harjalla sekä tietenkin nosteltiin niitä sisälle. Kehonhuolloksi kävi ensimmäinen saunailta tähtivalojen alla. Lauantaina legendaarisiin kisoihin jo aamusta, askelkyykkäsin pituushyppypaikalla pari tuntia putkeen ja muistin vaihtaa jalkaa tasapainon vuoksi. Onneksi tuli näitä arkiliikuntatilaisuuksia kevyeen viikkoon. ;)

Illan krokettipeli uudella pihallamme ystävien kanssa jäi minulta lyhyeen, palelin ja en jaksanut, kannoin tappioni ekasta erästä ehkä hieman laahaten, mutta puoli tuubia Ice Poweria hartioissa, kannullinen vihreää teetä edessä ja villasukat jalassa pärjäsin läppärin äärellä ihan mainiosti, vaikka toiset jatkoivatkin vielä pari erää. Nykyään älyän sanoa ei ja ottaa leponi. Saunaan ja uneen, kiitos!

Perjantain "tortillani".

Viikko sirkusta on takana (sehän jatkuu vielä muutamia päiviä, ehkä viikon tai enemmän). Herään sunnuntaiaamuna puoli kuudelta, pirteänä kuin peipponen. Aamunvirkku kun olen, sen verran jo takaisin minuksi tulleena. Odotan mielenkiinnolla, mitä puhdas koti tekee ololleni ruokavalion ja liikunnan sekä kyllä, levon lisäksi. Siskoni, jota näin eilen, sanoi, että näytän "aivan hirveän paljon freesimmältä kuin viimeksi, ei lainkaan nuutuneelta". Hän luuli, että kiloja on kadonnut paljon enemmän kuin on ja onhan ne jenkkakahvat ihan minimaaliset kahden viikon takaiseen ja silmätkin sädehtivät. Toki keventynyt olen tällä viikolla myös vaa'an mukaan, vaikka liikunta on ollut melko erilaista kuin ohjelmassani lukee. En kilotolkulla, mutta en nyt odotakaan mitään "hätäisesti rantakuntoon"-kuurin (termin lanseerannut Personal Trainer Ari Kamula ) tuloksia vaan teen ruokavalion muutoksen loppuelämää varten. En ole kiinnostunut on- ja off-seasoneista vaan loppuelämästäni. Tänään pääsen jo lenkille, ehkäpä jopa viehättävässä miesseurassa. Ensi viikko onkin taas tehokas viikko, käytän tätä ilmaisua treeniviikkoja nimetessäni mieluummin kuin "raskas viikko". Asenne, se asenne. Skoolaan sitruunavedellä, puoli litraa kerralla, elämälle kippis!

Ensimmäisen viikon saldoa ja syntyjäkin syviä

Ensimmäinen viikko Haluan olla minä-kampanjaa kääntyy kohti loppuaan. Masu on sopivan täynnä päivälliseksi tekemääni makoisasti onnistunutta kukkakaalimuussia ja salaattisipulista jauhelihaa. Eilen ei käynyt ihan niin. Kodissamme on menossa muuttohässäkkä ja touhun keskellä huomasin olevani jo kohtalaisen nälkäinen, paistoin jauhelihan pikaisesti mausteineen ja latasin valmiiksi tekemäni kylmän raasteen päälle. Kokeilin myös siihen maustamaani paseerattua tomaattia kastikkeeksi. Se ei ollut todellakaan hyvää! Jotakin mausteitten kanssa jäi vajaaksi tai meni pieleen eivätkä lämpötilat kohdanneet. Ripottelen mausteita aina mutu-tuntumalla milloin mistäkin purnukasta, aina ei vain yhdistelmä onnistu. Söin silti. En jaksanut keksiä enää muuta. Puistattaa vieläkin. No, se ravitsi joka tapauksessa ja iltasalaatin tein todella huolella ja rauhassa. :)


Kävelin eilen aamuna reippaan 12 km lenkin ystävän kanssa ja pohdiskelimme elämää, liikuntaa, muutosta, sisäisiä ja ulkoisia asioita. Kuinka monesta palasta hyvinvointi koostuu ja se mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovi lainkaan toiselle.  Kuten aiemmin kerroin, olen kokenut raejuustomehukeittopuuro-aikakauteni ja viha-rakkaussuhteen kylmään rahkaan ja kirpeisiin marjoihin. Kesän aikana ei mennyt yhtään purkillista alas. Silti jokainen, joka kokee saavansa hyviä tuloksia sen tyyppisellä ruokavaliolla treeninsä kera, saa puolestani taaplata tyylillään, en osoittele sormella tai hihitä selän takana kuten en myöskään kenellekään, joka istuu sohvalla syömässä herkkuja ja katsoo mieluummin telkkaria tai neuloo kuin ravaa pitkin kylän raittia pimenevinä ja märemmiksi käyvinä syysiltoina. Minulla ei ole vara - koska olen kokeillut senkin ja toisaalta en todellakaan edes halua arvostella toisten tapaa olla ja elää kehonsa kanssa. Tykkään, että meitä on moneen junaan siinäkin asiassa.

Kesällä 2011

Ylläolevassa kuvassa olen fyysisesti elämäni kunnossa, oikeasti paremmassa kuin kaksikymppisenä tai ikinä ennen tai jälkeen. En ole ns. luontaisesti liikunnallinen ihminen enkä syntynyt lenkkkarit jalassa. Kuva on otettu jokunen viikko upeasti menneen toisen maratonini jälkeen, olin kevyt ja vahva yhtä aikaa. Silti sisin oli pientä risahdusta vaille sirpaleina. Toivuttuani viimeisen vuoden aikana olen käynyt melkoisen kehityskaaren läpi, tehnyt töitä itseni kanssa, opetellut uusia ajatusmalleja, ei:n sanomista ja sitä, millaisen arvon itse annan itselleni. Sen mukaan vasta uskallan määritellä, miten annan itseäni kohdella tai millaista kohtelua ansaitsen. Olen edistynyt hyvin ja minun on ollut melkein hyvä olla tai  jopa melkein tosi hyvä olla. Silti, koska olenhan lajityypillisenä otuksena psykofyysinen kokonaisuus, jokin kaihertaa kuin lasinsiru simpukan lihaa. Miksi en nyt voi olla hyvässä fyysisessäkin kunnossa? Eikö niitä voi molempia saada samaan aikaan? Balanssia, kiitos! Harmitti, sillä tiedän millaista on olla hyvässä kunnossa. Sen tähden olin hyvin otollista maaperää lähtemään mukaan tähän seikkailuun.

Onnistunut ateria: naudanjauhispihvi, rucolaa, melonia ja hapankaalta.

Tämän viikon saldoa on mukava laskea yhteen. Aamunvirkku minä on palannut kotiin, vaikka toisaalta olisi ihan mukava pysyä unessa oikeasti aamuun asti, mutta en valita. Enpähän nuku enää puolille päivin vapaapäivinäkään. Ruokapuoli ei ole tuottanut ongelmaa, on ollut herkullista tehdä uusia löytöjä - ja nyt tiedän, että kehnosti maustettu jauhis ei ole hääppöistä evästä kylmällä kaaliporkkanaraastepedillä. Nälkä ei ole kiusannut ja olen saanut rauhan myös mieliteoilta. Pari palaa mustaa suklaata on riittänyt lisänautinnoksi. Juhlientäyteisen elokuun jälkeen kotiviikonloppu, muuttoshowsta huolimatta, on tuntunut hyvältä ja oikealta.

Tällä viikolla olen juossut kolme lenkkiä, kävellyt yhden ja käynyt salilla kerran. Kipeä olen joka paikasta, sen verran tuntuu liikkeen lisäys ja niinhän sen pitääkin tuntua. Palautuminen mahtaa kehollani olla vähäsen hakusessa, mutta tahdon uskoa, että hiljalleen sekin parantuu. Liikkeellä siis ollaan taas. Uusi viikko alkaa pari kiloa kevyempänä ja tosi paljon reippaampana. Huomenna on taas ihana maanantai!

Läsnolon ja hetken sekä itsen tiedostamista osana kosmosta juoksulenkillä.

PS. Hei, Sinä lukijani, olet tervetullut myös kommentoimaan näitä hajatelmiani matkani varrelta. Hyvää tulevaa viikkoa! =)